Bird kotikatsomo

Muusikkoelokuvien ehdottomia helmiä on Clint Eastwoodin Bird. Siinä missä elämäkertaelokuvat ovat pääasiassa ulkokohtaisia ja kiillotettuja kuvakertomuksia nimihenkilöidensä edesottamuksista, niin Eastwoodin ohjaustyön kohdalla voidaan ennemminkin puhua syvälle uurtavasta tulkinnasta jazzlegenda Charlie Parkerista.

Virallisen elämäkertamuotin sijaan Eastwoodin elokuva perustuu pääosin Parkerin vaimon Chanin muisteluista rakennettuun käsikirjoitukseen. Pyrkimyksenä ei ilmeisestikään ole ollut Parkerin elämän pilkuntarkka seuraaminen vaan tulkinnan kautta luotu henkilökuva, joka saa Charlie Parkerin muotokuvan ja musiikin sykkimään harvinaisen rosoista inhimillisyyttä.

Lopputuloksen onnistumisesta suuri kiitos lankeaa pääosanesittäjä Forest Whitakerille, jonka maaninen roolisuoritus on jotain aivan muuta kuin Jamie Foxxin mekaaninen Ray Charlesin jäljittely. Birdin ja Rayn vertailulta on muutoinkin vaikea välttyä, kun molemmat kertovat jazzin kenties tunnetuimmista nimistä. Taylor Hackfordin ohjaus noudattelee tavanomaisen elämänkertaelokuvan ahtaita raameja tukahduttaen musiikin pakollisiksi esiintymisnumeroiksi. Eastwood sen sijaan saa jazzin soljumaan vapaan taitelijakuvan kautta.

Käsikirjoitus tarjoaa riittävästi särmiä Charlie Parkerista, jotta katsoja voi kokea hänet Whitakerin fyysisen tulkinnan kautta oikeaksi henkilöksi hyveineen ja paheineen. Persoonan kautta rakentunut, jopa henkilökohtainen näkökulma ei sulje pois Parkeria muusikkona, vaan päinvastoin saa Parkerin elämään myös musiikintekijänä.

Elokuvassa kuultava musiikki on aitoa Parkeria, jonka alkuperäinen soitto on lähes taianomaisella tarkkuudella sovitettu elokuvaan. Illuusio on täydellinen. Elokuva voitti aikanaan ansaitusti Oscarin parhaasta äänestä, ja vaikka ei olisikaan vannoutunut jazz-diggari, niin elokuvan musiikki on lumoavaa.

Parkerin päihteiden langettaman kohtalon kuolla nuorena on sittemmin kokenut turhan moni populaarimusiikin legenda. Viisaasti Eastwood on kuitenkin karttanut aiheessa niin helposti piilevän romantisoinnin ja mystifioinnin sävelen. Bird on tragedia; surullinen kertomus luovuuden kääntöpuolesta.

Dvd on tekniseltä laadultaan moitteeton, mikä lienee vähimmäisodotus musiikkielokuvalta. Onnistunut elokuva ei sinällään kaipaa lisämateriaaleja, mutta tietäen Eastwoodin henkilökohtaisen suhtautumisen aiheeseen ja Whitakerin roolisuorituksen olevan laajalti kiitetty, olisi tekijöiden näkökulmiin perehtynyt mielellään tarkemminkin elokuvan katsomisen jälkeen.