J. Edgar valkokangas

J. Edgar Hoover (1895–1972) oli Yhdysvaltain liittovaltion poliisin FBI:n ensimmäinen ja pitkäaikaisin johtaja, jonka saavutuksiin kuuluivat muun muassa rikostutkinnan uudistaminen tieteellisillä metodeilla sekä ”G-miesten” johtaminen 1930-luvun gangsterisodissa. Samaan aikaan mies oli vainoharhainen narsisti, jolla ei ollut ”yhteisen edun” nimissä juurikaan ongelmia tuhota arvostelijoitaan, kiristää poliitikkoja sekä vainota kansalaisoikeusaktivisteja.

Historiallisen elämäkertaelokuvan päähenkilöksi J. Edgar Hoover sopii ristiriitoineen erinomaisesti, varsinkin, kun huomioi FBI:n lähtemättömän osan amerikkalaisessa populaarikulttuurissa. Materiaaliakin miehen elämässä riittää, myös kaappihomon yksityiselämän puolella. J. Edgarin ohjaaja Clint Eastwood ja käsikirjoittaja Dustin Lance Black (Milk, 2008) ovat yrittäneet mahduttaa tämän kaiken vähän reiluun kahteen tuntiin, ja tässä he ovat jopa kohtalaisesti onnistuneet.

J. Edgarin rakenne on elämäkertaelokuvalle tyypillinen. Kehyskertomuksena eläkeikään ehtinyt J. Edgar Hoover (Leonardo DiCaprio) sanelee muistelmiaan avustajalleen, millä motivoidaan lukuisat takaumat aina J. Edgarin lapsuudesta lähtien. Elokuvan alkuosa pomppii aikatasojen välillä turhankin tiuhaan, mutta loppua kohden meno seestyy ja muuttuu henkilövetoisemmaksi. Silti J. Edgar ei tunnu osaavan päättää, haluaako se olla laaja, historiallinen elokuva vaiko intiimi henkilökuva. Eastwoodin tarinankerrontataidot pitävät elokuvan kuitenkin kasassa, kun taas henkilökuvassa auttavat hienot näyttelijäsuoritukset.

Ahdistuneisiin ja vihaisiin mieshahmoihin erikoistunut Leonardo DiCaprio tekee elokuvan J. Edgarina hienon roolisuorituksen, jopa hölmöjen maskien takaa. DiCaprion Hoover on ahdasmielinen, monomaaninen suuruudenhullu, joka väittää haluavansa palvella maataan ja virastoaan, mutta lopulta tärkeimpiä ovat ego sekä julkisuuskuva. Alla kytevät sisäiset ristiriidat, äitisuhde ja homoseksuaalisuus. Sivuosissa loistavat etenkin Judi Dench J.Edgarin äitinä, mutta myös Naomi Watts J. Edgarin sihteerinä sekä Armie Hammer tämän kollegana ja rakastajana.

J. Edgarin henkilökeskeinen näkökulma toimisi vielä paremmin, jos elokuva malttaisi keskittyä vain yhteen tai muutamaan avainepisodiin Hooverin elämässä eikä pirstaloisi J. Edgarin kehitystä pitkälle historialliselle kaarelle. Vastaavasti elokuvan historiallisia tapahtumia olisi voinut avata huomattavasti enemmän. Jos J. Edgar Hooverista tai FBI:n historiasta ei elokuviin mennessä tiedä mitään, ei tilanne teatterissa istumalla korjaannu.

Vaikkei epätasaisuudesta kärsivä J. Edgar aivan Eastwoodin parhaita olekaan, on se juoneltaan hölmön Hereafterin (2010) ja jännitteettömän Invictuksen (2009) jälkeen jälleen täynnä tunnetta, kunnianhimoa ja Eastwoodin vaivatonta elokuvallista tenhoa. Hienona yksityiskohtana elokuva myös kyseenalaistaa kertojansa luotettavuuden.