Million Dollar Baby valkokangas

Clint Eastwood on nyky-Hollywoodin harvoja veteraaneja, joka yhä luottaa perinteiseen ja konstailemattomaan elokuvakerrontaan. Kuvakikkailujen, erikoistehosteiden tai spektaakkelien sijaan Eastwoodille merkityksellisiä ovat tarina ja näyttelijät. Näillä aineksilla ei rakenneta näyttävää suurteosta mutta tämän päivän elokuvatarjonnasta vähintäänkin edukseen erottuvaa laatudraamaa. Sitä Million Dollar Baby on.

Työnkuvansa yli kolmekymmentä vuotta sitten näyttelijästä ohjaajaksi laventaneen Eastwoodin tuotannossa on ollut tasaisella varmuudella onnistuneita teoksia. Miehen eheimmäksi ohjaajakaudeksi voisi luonnehtia 1990-luvun alkua, jolloin kolmen onnistuneen elokuvan sarja – Armoton (1992), Täydellinen maailma (1993) ja Hiljaiset sillat (1995) – viimeistään legitimoi Eastwoodin elokuvaohjaajana. Sittemmin tapahtunutta horjahdusta keskinkertaisten viihde-elokuvien huomaan ryhdisti Menneisyyden ote (2003), jonka elokuvallisilla ansioilla Eastwoodin olisi pitänyt niittää Akatemian laakereita jo viime vuonna. Armottomalla Oscar-sarjaan siirtyneen Eastwoodin voisi kuvitella tekijäksi, jolla ei ole vaikeuksia toteuttaa haluamiaan projekteja. Hollywoodin todellisuus on toista. F.X. Toolen novelliin perustuva tarina naisnyrkkeilijästä ei houkutellut tuotantoyhtiöitä. Ei kaupallista potentiaalia. Useiden neuvottelujen jälkeen Eastwood sai tuottajineen tarvittavan rahan kasaan ja elokuva kuvattiin hollywoodilaisittain pienellä budjetilla, poikkeuksellisen nopealla aikataululla ja matalalla julkisuusprofiililla.

Million Dollar Baby sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa viime joulukuussa kourallisella kopioita ja vailla mainittavaa markkinointia. Suosio oli kuitenkin hämmästyttävä ja viimeisimmän kruununsa elokuva ansaitsi Oscar-gaalassa putsattuaan palkintopöydän tärkeimmät pystit jo kauan rummutettujen ennakkosuosikkien nenän edestä. Pieni voi joskus olla suurta. Kaupallisesti kiinnostamaton tarina on jo nyt tuottanut moninkertaisesti tuotantokustannuksensa takaisin.

Elokuvan saamaa suosiota on varsinkin Oscar-huumassa analysoitu ahkerasti. Luontevimmat selitykset löytyvät tarinan arkisista ja humaaneista hahmoista, joihin katsojan on helppo samaistua ja siten myös voimakkaasti liikuttua. Eastwoodin elokuville ominainen piirre on ollut tarinanhahmojen lämminhenkinen inhimillisyys. Arkirealismin ja ihmisen pienuuden kunnioituksella Eastwood on väistänyt taitavasti melodramaattisuuden karikot. Million Dollar Baby taiteilee rockymaisen menestystarinan ja nyyhkyelokuvan hatarilla sivupoluilla pitäytyen kuitenkin kautta linjan vakaasti omalla tiellään yksilö-, perhe- ja ystävyyssuhteita tutkiskelevana draamana. Tässä elokuva onnistuu ennen kaikkea erinomaisten näyttelijäsuoritustensa ansiosta.

Vanhojen herrojen, Eastwoodin ja Morgan Freemanin, välinen kemia on häkellyttävää. Miesten keskinen kyynisyydessä ja ironiassa piehtaroiva veistely on niin taiten kirjoitettua ja tulkittua dialogia, että se toimii malliesimerkkinä reaalisen huumorin merkityksestä draaman tasapainottamisessa. Vanhusten rinnalla itsekin työväenluokasta tiensä menestykseen taistellut Hilary Swank tekee erinomaisen roolin ja todistaa pinnallisen patsastelun turruttamassa nykyelokuvassa fyysisen näyttelemisen tärkeyttä. Eastwood myös kunnioittaa Swankin fyysisyyttä hienovaraisella tyylitajulla, eikä sorru muodikkaaseen vartalonpalvontaan vaan käsittelee naisnyrkkeilijää rehellisesti unelmiensa eteen töitä tekevänä ihmisenä.

Nyrkkeilyelokuvana Million Dollar Baby ei ole mitenkään poikkeuksellinen. Swank on uskottava ja nyrkkeilykohtauksiin on saatu tarvittavaa realistisuutta ja dynamiikkaa, mutta ne nyrkkeilykohtausten kliimaksit, jotka Martin Scorsese loi Raivossa härässä (1980) jäänevät ikuisesti uusintamatta. Edes visuaalisesta taituruudestaan tunnettu Michael Mann ei onnistunut luomaan kehän sisään uusia visioita elokuvassaan Ali (2001).

Nyrkkeilyelokuvaa enemmän Million Dollar Baby onkin ideologista ja eettistä keskustelua herättävä draama. Varsinkin Yhdysvalloissa eutanasiaan liittyvä juonne ja elokuvan asiasta esittämät ratkaisut ovat synnyttäneet ristiriitaista vastaanottoa. Enemmän inhimilliseen järkeen kuin jumalaan uskovalle muka-eettinen debatti ihmisen oikeudesta päättää omasta kohtalostaan vaikuttaa naiivilta saivartelulta. Elokuva esittää asian humaanisti. Elämässäkin laatu korvaa määrän.

Kertojaäänen käyttö latistaa monasti elokuvan kuvallisen kerronnan tehoa. Katsojille monologeissa vyörytetyt valmiit selitykset rajaavat kuvista tehtävien tulkintojen moninaisuutta. Tätä mieltä voisi Million Dollar Babykin kohdalla olla. Toisaalta Freemanin rauhallinen puheenparsi soveltuu Eastwoodin tyyliin ja tapaan kertoa tarinaa sekä taustoittavana elementtinä juontaa juurensa elokuvan kirjalliseen taustaan.

Million Dollar Baby on sitruunapiirakan tavoin miellyttävän makea, mutta samalla sopivan kirpeä soveltuakseen moneen makuun, kuten kunnon hollywoodilaisen laatudraaman pitääkin. Teollisesti valmistetun ja kotitekoisen välillä on kuitenkin maittava ero. Toinen maistuu rahalta, toinen tunteelta.