Invictus – Voittamaton valkokangas

Piakkoin 80 vuotta täyttävä Clint Eastwood jaksaa paiskia töitä. Viime vuoden tapaan ohjaajamestarilta nähdään tänäkin vuonna kaksi elokuvaa, joista ensimmäinen on jo teattereissa. Ennakkokuvausten perusteella nämä teokset suhteutuvat toisiinsa hieman samoin kuin vuoden 2009 Changeling – vaihdokas ja Gran Torino. Nyt nähtävä Invictus – Voittamaton on suurisuuntainen historiallinen draama, sitä seuraava Hereafter ennakkokuvausten perusteella taas persoonallisempi jännäri.

John Carlinin kirjaan perustuva Invictus kertoo Etelä-Afrikan apartheidia vastustaneen Nelson Mandelan (Morgan Freeman) tunnetun tarinan. Vuosikymmeniä vankilassa viruneesta mustien oikeuksien esitaistelijasta tuli vapauduttuaan maansa presidentti vuonna 1994. Räikeän eriarvoisen kansakunnan yhdistäminen huipentui Etelä-Afrikan vuonna 1995 kotikisoissaan voittamaan rugbyn maailmanmestaruuteen, jolloin koko väestö kannusti François Pienaarin (Matt Damon) kipparoimaa joukkuetta yhtenä rintamana.

Tämän kuvan elokuva tapahtumista ainakin antaa, sillä kyseessä on harvinaisen mitäänsanomaton ja siloiteltu kuvaus epäilemättä räjähdysherkästä ajanjaksosta. Muutoin ammattitaitoisesti toteutetun elokuvan sisältö on jopa niin ylisentimentaalinen ja ennalta arvattava, että katsoja alkaa melkeinpä toivoa jotakin yllättävää käännettä. Odotus on kuitenkin turhaa, sillä yli kaksituntiseksi venytetty jeesustelu on alusta loppuun yhtä ja samaa: pyhimysmäisen johtajan viisaita liennytyspyrkimyksiä, joiden seurauksena erirotuiset ihmiset oppivat rinnakkaineloa kuin taikaiskusta. Asia varmistetaan siirappisilla musiikkivalinnoilla ja kuvilla tummaihoisesta lapsesta valkoisen poliisin olkapäillä.

Kyseessä on selvästi Eastwoodille itselleen tärkeä aihe, ja teoksen poliittinen sanoma lienee kunkin helppo allekirjoittaa. Urallaan jo lähes kaiken mahdollisen saavuttanutta legendaa motivoivat työssään epäilemättä muut asiat kuin raha ja kritiikki. Silti, mikäli ohjaajan kahden vuotuisen elokuvan välinen ero alkaa muuttua näin skitsofreeniseksi, hänen toivoisi panostavan voimavaransa mieluummin vain niihin ”eastwoodmaisiin” elokuviin. Elokuvana totaalisen epäkiinnostavaa ja kliseistä Invictusta on nimittäin vaikea uskoa saman henkilön ohjaamaksi kuin esimerkiksi hiljattain televisiossa esitettyä mestarillista Menneisyyden otetta (2003).

Yhden uuden aluevaltauksen Eastwood Invictuksessa kuitenkin tekee, nimittäin harppauksen urheiluelokuvan puolelle. Teoksen viimeiset puoli tuntia on varattu jo mainitulle rugbylle, suomalaisittain melko tuntemattomalle lajille, jota kuvataan antaumuksella. Loppumattomat hidastukset kasassa painivista äijistä tuovat raskasliikkeiseen elokuvaan myös paljon kaivattua – joskin tahatonta – huumoria. Tässäpä siis vinkki kotimaisille tuottajille: miten olisi elokuva vuoden 1995 jääkiekon maailmanmestaruudesta, joka yhdistää tuloeroista kärsivän lama-Suomen kansalaiset?