Vanha vainu kohdallaan

On aina ilo saada istahtaa teatterin penkkiin ja havaita, että jokin on vielä kohdallaan, muuttumattomana, kuten Clint Eastwood. Ennalta arvattava dekkarin raina on pikkuvanhoista tenavista ja ylikiihdytetyistä efektiralleista sekä sosiaalipornon saiputteluista puhtaana yllättävänkin rentouttavaa katsottavaa kaikesta vanhanaikaisuudestaan huolimatta - tai ehkäpä juuri siksi. Vanhassahan vara parempi.

Clint Eastwood on tallannut elävän kuvan polkuja jo silloin, kun äiti vielä niisti monen nykyisen Hollywood-tähden nenää. Kunniakkaalle näyttelijän ja ohjaajan uralle Eastwood alkoi kuitenkin saada yleistä arvostusta vasta vuonna 1992, kun miehen Armoton seppelöitiin Oscareilla. Likaisesta Harrysta kasvoikin 90-luvulla vanha ja tyyni tyyliniekka, jonka vanhojen päivien helmiin lukeutuvat Armottoman lisäksi myös Täydellinen maailma (1993) ja Hiljaiset sillat (1995). Vaikka Eastwoodin terävimmän otteen voikin sanoa karvan verran höltyneen Rajattoman vallan (1996) ja Keskiyön hyvän ja pahan puutarhassa (1997) myötä, niin vanhan vainu on ollut koko ajan kohdallaan. Yksinkertaisilla tarinankerronnan elementeillä ja vahvoilla näyttelijävalinnoillaan Eastwood on tyylittänyt jokaisen elokuvansa. Ja tähän sarjaan ei tee poikkeusta myöskään miehen 21. ohjaustyö Pahin rikos, alkuperäiseltä nimeltään True Crime.

Tyyli on viihteelläkin

True Crime / Pahin rikos - (c) 1999 Warner Bros.Andrew Klavanin kirjaan perustuva tarina kertoo San Quentinin kuolemansellissä lojuvasta Frank Beachumista (Isaiah Washington), joka odottaa valkoisen nuoren naisen ja tämän syntymättömän lapsen murhasta saamansa kuolemantuomion täytäntöönpanoa. Kun nuorempien naisten hameen alle vonkaava, viinan huuruissa hymissyt toimittajakettu, Steve Everett (Clint Eastwood), saa tehtäväkseen kynäillä rutiinijutun kuolemanselliläisen viimeisestä päivästä, alkaa totuus hiljalleen saada valoa hämäräänsä.

Mitä odottaa tarinalta, joka kolisee näitä niin samoja raiteita kuin monet edeltäjänsäkin. Oletettu murhaaja on tietysti syytön ja löytänyt pelastuksensa jumalasta. Tarinan sankari on vanha juoppo ja aviorikkoja, joka laiminlyö lastaan ja kettuilee pomoilleen eikä edes välitä tupakointikielloista, mutta tosipaikan tullen on rautaakin kovempaa. Yleensä näille toisinnontoisinnoille viittaa kintaalla, mutta tyylikkyys tekee rutiinijutuistakin ihailtavan onnistuneita.

Eastwood ei yritäkään Pahimman rikoksen tarinalla loihtia mitään elämää suurempaa opetusvideota, vaikka nirisyttääkin oikeuslaitoksen oikeudenmukaisuuden suurten ovien loppuun kuluneita saranoita. Tarinasta löytyy pahimman moraaliopetuskatastrofin ainekset, kun rotukysymykset raapivat seiniä taustalla - mutta, Eastwood jättää kaiken tyylikkäästi taustalle. Hän rakentaa elokuvan vahvojen henkilökuvien varaan ja jännitys siitä, onko Beachum oikeasti syyllinen vai ei, jää toissijaiseksi, sillä Beachum on alusta asti koko elokuvan viattomin henkilö. Paha ahavoituu yhteiskunnan rumiin kasvoihin, jonka henkilöitymänä Eastwood itse taiteilee Everettin hahmossa. Paha ei suinkaan suoraan vahingoita ja tapa, on vain yksinkertaisesti välittämättä, mistään.

On helppo uskoa monen kavahtavan Eastwoodin Pahimmassa rikoksessa esille tuoman viihteellistymisen merkkejä. Tarina sinänsä on helppo, jännitys ei ahdista liikaa, henkilöt ovat karikatyyrejä ja loppua makeuttaa perihollywoodilainen auringonlasku. Idea onkin juuri tässä. Eastwood on tehnyt lähes täydellisen viihde-elokuvan, joka seuraa kaavaa tarkasti ja huolella vieläpä mukavasti hämyttäen tajuntaa pehmeisiin jazz-säveliin. Viihteen voi myös tehdä tyylikkäästi ja monasti toivoisikin sen taidon olevan vielä yleisimminkin tallella.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,2 / 5 henkilöä