Hyvät, pahat ja rumat valkokangas

Rutikuivat tasangot, kuumuudessa elottomina törröttävät kylät, niiden kalmankalpeat saluunat - ja taas armotonta erämaata silmänkantamattomiin. Hitaasti vaihtuvat kohtaukset, viipyilevät lähikuvat, piinaavana toistuva melodia. Yksinäinen, rujonkomea mies vaeltaa maisemassa. Hän kulkee saaliin perässä, minne se häntä johdattaakin, vuoroin takaa-ajajana, vuoroin vihollista paeten. Hän on Clint Eastwoodin Blondie, The Man With No Name: The Good. Kintereillään hänellä on Tuco: The Ugly, Eli Wallachin tulkitsema, rahan edessä kunniantuntonsa rippeistäkin luopuva ja ahneudessaan pelottavan inhimillinen huijari. Kaksikkoa vainoaa kullanhimossaan häikäilemätön paholainen, hymyilevä Angel Eyes: The Bad. Lee Van Cleefin kauhua kylvävä roisto on kuin kuoleman lähettiläs, kaikkien kovisten kingi.

Sergio Leonen klassikkolänkkäri Hyvät pahat ja rumat tuomittiin aikoinaan Suomeen saapuessaan silmitöntä väkivaltaa ihannoivaksi sadistiseksi "teurastusrituaaliksi", kuten vuoden 1968 kritiikeissä kärjistetään. Silloin tämän synkän ja kyynisen italowesternin pyssynheilutus on varmasti tuntunut rankalta, mutta nykymäiskeeseen turtunut katsoja näkee sen toisin.

Elokuva rakentaa kolmesta päähahmostaan myyttiset arkkityypit, hyvän, pahan ja inhimillisen raadollisuuden perikuvat. Se, ettei hyvää ja pahaa juurikaan erota toisistaan kertoo paljon. Leonen synkässä lännessä on usko lakiin ja humaaniuteen kadonnut, jäljellä on moraalinen rappio ja kyyninen itsekkyys. Maailmankuva saa hyvinkin lihalliset ruumiillistumat, kun kolmikko päätyy kuin riivattuna ahneuden piirileikkiin, jossa ihmishenki on vain yhden täydellisen luodinkantaman päässä kuolemasta.

Elokuva toimii myös näyttämönä Amerikan sisällissodalle, jonka mielettömyyttä korostetaan useasti. Keskenään taistelevien sini- ja harmaatakkien univormun värin saa maan tomu näyttämään identtisiltä. Alkoholisoitunut kapteeni puhuu pasifistisin sanankääntein sodan järjettömyydestä ja pakenee viinahuuruihin vain kestääkseen jokapäiväiset taistelut.

Eastwoodin kivikasvoilla käväisee silloin tällöin häivähdys ironista hymyä. Hänen omalla tavalla myöskin hyvin raadollisessa hahmossaan on silti joitakin merkkejä inhimillisyydestä, säälistä, väsymyksestä maailman julmuuteen ja kaikennielevään ahneuteen. Eräässä kohtauksessa hän pitelee hellästi kissanpentua, silittää sen haurasta, kämmeneen mahtuvaa viattomuutta, jonka miltei voisi käsissään murskata. Toisaalla hän lausahtaa sisällissodan eturintaman taistelua katsellessaan, tyynesti tupakkaa poltellen: "Never seen so many good men wasted so badly." Myöskin kuuluisaksi nousseessa kohtauksessa hän laskee päällystakkinsa kuolevan sotilaan peitteeksi ja tarjoaa tälle viimeistä savuketta. Sotilaan kuoltua Blondie ottaa takkinsa tilalle vihreän ponchon, jota kantaa trilogian kahdessa muussa elokuvassa.

Hyvät, pahat ja rumat on Sergio Leonen dollaritrilogian (Kourallinen dollareita, 1964, Vain muutaman dollarin tähden, 1965, Hyvät, pahat ja rumat 1966) viimeinen ja loistokkain osa, joka on kuvattu teoksista ensimmäisenä. Nuoren Clint Eastwoodin näyttelijänura oli trilogian huipentuessa jo lähtenyt huimaan nousuun. Nyt nähtävässä restauroidussa versiossa on yli 19 minuuttia ennen näkemättömiä kohtauksia. Restaurointi on kuvan osalta yllättävän onnistunutta, mutta äänentoistossa ei ole ylletty samaan, mikä on sääli, sillä klassikon asemaan jo itsessäänkin noussut Ennio Morriconen sävellystyö on selkäpiitä värisyttävää.