Serena kotikatsomo

Serenassa on kaikki ainekset suurelle elokuvalle. Suuren laman alkuaikaan sijoittuvassa rakkaustarinassa on syvälle vieviä tummia sävyjä. Pääosissa nähdään sukupolvensa kirkkaimpiin tähtiin kuuluvat näyttelijät Bradley Cooper ja Jennifer Lawrence. Elokuvan ohjaajana on vahvana tarinankertojana tunnettu Oscar-voittaja Susanne Bier.

Kun Serena kaksi vuotta kestäneen jälkituotannon jälkeen sai vihdoin odotetun ensi-iltansa Lontoon festivaalilla syksyllä 2014, vastaanotto oli laimea. Suuren elokuvan sijaan lopputulos oli tavanomainen ja kaukana Bierin parhaista elokuvista, eivätkä päätähdetkään rooleissaan liiemmin loistaneet.

Laimeaan lopputulokseen lienee monta syytä. Ensimmäinen syy piilee siinä, että alkuperäiset tekijät hylkäsivät projektin. Alkujaan pääosaan oli valittu Angelina Jolie ja ohjaajaksi Darren Aronofsky. Heidän vetäydyttyään ohjaajaksi kiinnitettiin Bier. Tanskalaisohjaaja ei ole parhaimmillaan amerikkalaistuotannoissa, tämän todisti aikanaan jo Things We Lost in the Fire (2007). Suuri tuotantokoneisto ja hollywoodilainen kerronta tylsyttävät dogma-oppineen ohjaajan ilmaisuvoiman.

Serenan jälkituotannossa oli myös ongelmansa. Elokuva kuvattiin vuonna 2012 ennen kuin Bradley Cooper ja Jennifer Lawrence olivat saavuttaneet nykyisen tähtiasemansa. Bierin haastattelujen rivien välistä on voinut tulkita, että tähteyteen nousseella pääosaparilla on ollut omat vaatimuksensa lopputuloksen suhteen. Tämä myös näkyy lopullisessa elokuvassa, sillä Cooper ja Lawrence hallitsevat valkokangasaikaa siinä määrin, että muut keskeiset roolihahmot jäävät tarinan eheyden ja loogisuuden kannalta auttamattomalle sivuraiteelle. Tämä tuskin on Bierin vision mukaista, sillä vastaavaa epätasapainoa ei hänen elokuvissaan ole aiemmin esiintynyt.

Pääosaparin korostaminen on karhunpalvelus koko elokuvalle. Cooperin ja Lawrencen kemia on kaukana Unelmien pelikirjasta (2012). Tämä on yllättävää, sillä juuri Unelmien pelikirjassa hyvin sujunut yhteistyö sai heidät tekemään heti perään toisen yhteisen elokuvan. Cooper onnistuu kantamaan puuparoni George Pembertonen roolin kohtuullisesti, mutta Lawrence on koko lailla hukassa Serenana. Hahmo on kirjoitettu kovia kokeneeksi itsenäiseksi naiseksi, mutta Lawrencen tulkinta tuo mieleen koulunäytelmän tuittupäisen teinin.

Pääparin ontuminen on sääli, sillä puutavaraimperiumia pyörittävän pariskunnan tarinassa on monia kiinnostavia ulottuvuuksia. Niihin ei kuitenkaan syvennytä, koska pääosaparin tarina vie huomion. Kohtalokkaan rakkaustarinan korostaminen ei olisi ongelma, mikäli siinä olisi aidontuntuista draamaa, joka nostattaisi tunteita ja saisi myötäelämään heidän kohtaloaan. Varsinkin Lawrencen esittämä Serena on lähinnä luotaantyöntävän vastenmielinen, eräänlainen irvikuva vahvasta naisesta. Cooper kaivaa omasta hahmostaan edes jotain inhimillistä samaistumispintaa esiin lapsisuhteen kautta. Isän kiintymys lapseensa tuo tarinaan tarvittavaa emootiota, mutta teeman käsittely jää laimeaksi Bierin mestarilliseen Toiseen mahdollisuuteen (2014) verrattuna.

Monista ongelmistaan huolimatta Serena ei ole huono elokuva, mikäli mittapuuna pitää Hollywood-elokuvaa. Bier hyödyntää hienosti metsäistä miljöötä ja on saanut puhallettua elokuvaan visuaalista taianomaisuutta. Kaunis kuvasto on kuitenkin laiha lohtu elokuvassa, jonka ohjaajalta olisi odottanut painokkaampaa sisältöä. Bierin tuotannossa Serena jää mitäänsanomattomaksi toimeksiannoksi.