Suunnannäyttäjä

Spagettilänkkäri oli 1960-lukulaisen lännenelokuvan yksi omaleimaisimmista ilmiöistä ja parivaljakko Sergio Leone ja Clint Eastwood sen kuuluisimmat nimet. Spagettiwesternin kulttuurihistorialliset juuret ulottuvat 1950-luvun Italiaan, niin sanottuun Cinecittà-elokuvaan, joka edusti pelkistettyä populaarituotantoa, eksploitaatioteollisuutta. Tämä hakee laajemman taustansa taloushistoriasta, kun EEC:hen liittymisen myötä Italiasta kehittyi 50-luvun loppuun mennessä kannattava yhteistyökumppani taloushankkeissa - niin myös elokuvassa. Roomassa 40-luvulla valmistuneet Cinecittàn suuret elokuvastudiot nousivat kukoistukseen ulkomaisten pääomien alkaessa virrata Italiaan. Elokuvia ryhdyttiin valmistamaan entistä enemmän yhteistuotantoina, joiden takana olivat sellaiset maat kuin Italia, Ranska, Länsi-Saksa tai Espanja.

Yhteistuotanto oli halpaa ja keskitetty, yhteinen rahoitus takasi laajat markkinat. Euroopan taloudellisen integraation ansiosta Italiasta kehittyikin 60-luvulla tuotantoluvuiltaan yksi elokuvateollisuuden suurimmista keskuksista. Cinecittàn tuotantorutiini muistutti paljolti 40-luvun amerikkalaista b-elokuvatuotantoa: nopeasti, paljon ja halvalla. Cinecittàn monikansallisen populaarielokuvalle ominainen piirre oli dubbaus. Dialogi äänitettiin kuvausten jälkeen, koska näyttelijät tulivat usein eri maista ja saivat kuvauksissa esittää repliikkinsä omalla kielellään. Cinecittà-tuotanto oli eurooppalaisille suunnattua euroelokuvaa, jonka korkein tavoite oli mahdollisimman suuren voiton saaminen, mikä loi omat vastuupaineensa talousmielessä ja toisaalla omat riippakivensä luoville ratkaisuille keskiarvoistavalla tarkoituksenhakuisuudellaan.

Tässä jäykässä taloudellisen voiton ajattelun maailmassa syntyivät Leonen kolme ensimmäistä lännenelokuvaa Kourallinen dollareita, Vain muutaman dollarin tähden (1965) sekä Hyvät, pahat ja rumat (1966). Kourallinen dollareita ei ollut ensimmäinen spagettilänkkäri ja on selvänä muotokokeiluna niin sanotun dollaritrilogian heikoin lenkki, jonka arvot piilevätkin muissa yhteyksissä. Ensinnäkin se yhdisti innovatiivisen eurooppalaisen ohjaajan, omaleimaisen elokuvasäveltäjän ja myöhemmin huikeaan suosioon nousevan nuoren amerikkalaisen tv-näyttelijän. Kuin yhdessä yössä Leonesta tuli lajityyppinsä taiteellinen johtaja, Morriconesta elokuvamusiikin kulttisäveltäjä ja Eastwoodista supertähti. Ehkä Kourallinen dollareita sai nimensä budjetistaan, 80 000 dollaria, mikä olisikin ironista, sillä elokuva oli suuri menestys ja toi valmistumiskustannuksensa monikymmenkertaisesti takaisin jo pelkästään Italiassa. Pato oli murtunut veturille nimeltä spagettiwestern. Vuoteen 1971 mennessä Italiassa valmistettiin lähes 400 lännenelokuvaa.

Kourallinen dollareita on huomiota herättävän väkivaltainen lännenseikkailu, josta pystyy aistimaan myös vahvan parodian vivahteita. Lisäksi koko juoni on varastettu Akira Kurosawan Yojimbosta (1961). Kyseessä onkin selvä kokeilu, joka maksoi hintansa taiteellisesti ja kaikessa luovuudessaan takaisin trilogian upeassa kolmannessa elokuvassa. Ei voi kuin ihailla Leonen kykyä luovia innovatiivisena elokuvantekijänä kovan taloudellisen paineen ja vastuun alla. Ensimmäisessä elokuvassa on läsnä monia piirteitä, jotka myöhemmin jalostuivat kuolemattomaksi populaaritaiteeksi: Nimetön, yksinäinen, pikkusikaria pureskeleva pyssymies, joka haastaa nopeudellaan ja älyllään rumat ja pahat. Kuvan voimakkaasti haastava monitulkintainen musiikki, joka heittää myös ristiriitaisia sävyjä raadolliseen, miehiseen toimintaympäristöön ja sadistisen mustaan huumoriin. Voimakkaat, hientuoksuiset lähikuvat korostetusti läsnä persoonallisen tyylittelyn perustana.

Nimensä mukaisesti Kourallinen dollareita palvoo kaikkivoipaa dollaria. Leonen westerneissä kulta ei ollut se juttu kuten amerikkalaisissa lännenelokuvissa. Kyyninen kuva kalmantuoksuista iltaruskoa elävästä pölyisestä ja ankeasta lännestä ei kerro enää villistä lännestä vaan pelkkään brutaaliuteen vajonneesta pysähtyneisyydestä, jossa kuolema on voitettavissa vain rahalla tai lyijyllä. Tämän takia itä-länsi-ilmansuunta ei ole Leonelle merkityksellinen, vaan enemmänkin viitataan pohjoinen-etelä-akseliin Elokuvan lopussa on profetiaalinen kommentti Eastwoodin sanomana: "Amerikan hallitus pohjoisessa, Meksikon etelässä - ja minä siinä välissä. Ei, liian vaarallista." Ja kuten hyvin tiedämme Sam Peckinpah oli Leonen suuri ihailija ja teki suurimman westerninsä juuri tästä vaarallisesta asetelmasta.

DVD / kuva: 16:9 widescreen 2:35:1; ääni: dolby digital 2.0; tekstitetty; ekstrat: esittelyt (Leone, Morricone, Eastwood), valokuvagalleria.

Arvostelukäytännöt