Seitsemän vuotta Tiibetissä valkokangas

Itsensä, sielunsa ja elämänsä etsimisessä on kysymys siitä, että löytää ensin sen mitä etsiä. Onnettomuuksien, sotien, yksinkertaisen elämän ja luonnon kautta ihmiset tuntuvat vasta löytävän sen etsimisen kohteensa. Kauppareissu tai bussimatka eivät ole sellaisia vaikuttavia ja ainutkertaisia tapahtumia, jotka voisivat havahduttaa ihmisen omaan elämäänsä. Tarvitaan suuria tarinoita, neitseellistä luontoa ja maailman historian käännekohtia ennen kuin ihminen voi löytää sen mitä alkaa etsiä. Nykyihminen onkin harhaileva olento, joka ei löydä mitään, koska suuria tarinoita ei enää ole. Luonto on raiskattu ja maailman tapahtumatkin ovat latistuneet vain turruttaviksi uutiskuviksi. Todelliset elämykset ovat kadonneet, mutta onneksi on elokuvat, jotka voivat viedä meidät näiden suurten elämysten ja illuusioiden maailmaan.

Jean-Jacques Annaud on kauniiden maisemien ja elämysten kuvittaja, joka on tuonut nyt valkokankaalle Heinrich Harrerin muistelmiin pohjautuvan ja tositapahtumiin perustuvan elokuvan Seven Years In Tibet / Seitsemän vuotta Tiibetissä - elokuvan, joka etsii ja etsii sielun rauhaa karulta Himalajalta löytämättä kuitenkaan muuta kuin kukkopojan "vaikeuksien kautta voittoon" kasvutarinan.

Eletään toisen maailmansodan aattoa. Heinrich Harrer (Brad Pitt) on itseään täynnä oleva itävaltalainen seikkailija, joka jättää raskaana olevan vaimonsa kotiin ja lähtee Himalajalle valloittaaksen yhden sen korkeimmista huipuista. Yritys kuitenkin epäonnistuu ja Heinrich päätyy englantilaisten sotavankileirille, jolta hän lopulta pakenee. Aikansa harhailtuaan Himalajalla kumppaninsa Peter Aufschnaiterin (David Thewlis) kanssa Heinrich päätyy Tiibetiin ja mystiseen Lhasan kaupunkiin, Dalai Laman kaupunkiin, johon vain harva ulkomaalainen on päässyt. Molemmat matkalaiset jäävät kaupunkiin. Peter löytää elämänsä Lhasasta ja Heinrichin kasvaa aikuiseksi ystävystyttyään nuoren Dalai Laman kanssa.

(c) 1997 Mandalay Entertainment

Heinrich Harrer (Brad Pitt) ja Peter Aufschnaiter (David Thewlis) lähtevät pitkälle matkalle löytääkseen itsensä Jean-Jacques Annaudin elokuvassa Seitsemän vuotta Tiibetissä.

Seikkailuhistoriaa

Seitsemän vuotta Tiibetissä elokuvan tarina on vaikuttava. Se on suuri ja ainutkertainen tarina. Kertomus siitä miten itsekeskeinen nuorimies löytää karusta yksinkertaisuudesta itsensä ja sielunsa ja alkaa etsiä elämäänsä. Tämä ainutkertainen elämys on vain nähty ja koettu niin monta kertaa, että sen sävähdyttävä voima on jo tiessään.

Heinrich Harrer on todellisuuden henkilö siinä missä Dalai Lamakin. Täten elokuva luisuukin pakosta historiallisen eepostelun tielle yrittäessään kuvata toisen maailman sodan vaiherikkaita aikoja kuin kauniisti kuvitettu historian kirja. Tiibetin valloitus ja neitseellisen kulttuurin kohtaama tragedia kehystetään raa’asti jylhien maisemien kauneuteen ja päähenkilön härskiin sankariuteen.

Elokuvan henkilökuvat jäävät turhauttavan ontoiksi. Harrerin löytöretki itseensä tuntuu varsin tyhjänpuhuvalta, mikä johtunee siitä, että tieto Harrerin todellisesta natsitaustasta tuli julkisuuteen vasta elokuvan kuvausten päättymisen jälkeen kesällä 1997. Elokuvantekijät yrittivät vakauttaa todellisuuden uskottavuutta lisäämällä elokuvaan jälkikäteen muutamia natsitaustaa selittäviä repliikkejä, mutta turhaan. Harrerin todellisen vakaumuksen muuttumisen vaikuttavuus jää elokuvassa näyttämättä toteen. Heinrich Harrer jää valkokankaalla vain Brad Pittin tulkitsemaksi kiukuttelevaksi ja yltiöpäiseksi seikkailijaksi.

Vapauden ja ihmisoikeuksien puolesta

Kun Tiibetin uskonnollinen (ja myös poliittinen) johtaja, Dalai Lama kuvataan elokuvassa lähinnä tapakulttuuriin kahlehdittuna uteliaana ja pikkuvanhana poikasena, joka haluaa katsella elokuvia ja oppia suuren maailman ihmeitä, niin elokuvalta tuntuu putoavan pohja jo erilaisen kulttuurin, vapauden ja ihmisoikeuksien puolestapuhujanakin. Silti elokuvan arvoa suuren yleisön silmissä ei pidä vähätellä Tiibetin miehityksen epäoikeudenmukaisuuden esilletuojana. Hollywood voi tehdä myös hyvää nostaessaan esille ja tietoisuuteen tällaisia epäkohtia, jos kohta Hollywood tekeekin sen välillä varsin kyseenalaisilla viihteellistämisen keinoilla.

Elokuva Seitsemän vuotta Tiibetissä ei vaivaudu tarkastelemaan Tiibetin kansaa ja sen kulttuuria, buddhalaisuutta ja filosofiaa kovinkaan kaksisesti. Tiibetiläiset ovat vain hassuja ja eksoottisia olentoja, joilla on metkoja tapoja. Länsimaisen kulttuurin edustaja on heihin nähden täysin ylivertainen. Se todellinen Tiibetin buddhalaisille ominainen pasifismi ja elämän kunnioitus jätetään toisarvoiseksi. Tärkeämpää on pällistellä miten tiibetiläiset keräävät matoja pois vahingoittumasta elokuvateatterin rakennustyömaan melskeistä. Länsimaista elokuvan katsojaa ei tarvitse saada ymmärtään erilaista kulttuuria ja elämän kunnioitusta, vaan ihmettelemään eksoottista elämän menoa ja ihastelemaan niitä sankareita, jotka uskaltautuvat tuohon maailmaan ja jotka vasta länsimaisen kulttuurin taakse jätettyään kykenevät löytämään itsensä.

Kaunista katsella

Ohjaaja Jean-Jacques Annaudin tavaramerkki on jylhien ja lumoavan kauniiden maisemien sujuvan maalaileva kuvaaminen, kuten on esimerkiksi nähty hänen aikaisemmissa elokuvissaan Ruusun nimi (The Name of the Rose, 1986) ja Karhu (The Bear, 1989). Seitsemän vuotta Tiibetissä onkin hämmästyttävän upea maisema- ja miljöökuvaus. Ilman vaikuttavaa visuaalista loistoa elokuva olisi jäänyt varsin mitäänsanomattomaksi spektaakkeliksi. Vaikka elokuvan tarina on voimakas, se harhailee liikaa Harrerin sädekehän ympärillä kyetäkseen löytämään sitä taianomaista ja elämää suurempaa lumoa. Kauniit maisemakuvaukset aina hienostunutta valonkäyttöä myöden edesauttavat katsojaa seuraamaan pitkälti yli kaksituntista elokuvaa, mutta onttoudelta se ei elokuvan tarinaa pysty pelastamaan.

Jylhät maisemat, neitseellinen luonto, eksoottinen kulttuurimiljöö ja eräs maailman historian käännekohdista takaavat kokemuksen arvoisen elämyksen, jolta ei kuitenkaan tule odottaa tavallista sankaritarinaa suurempaa sanottavaa. Seitsemän vuotta Tiibetissä on etsimistä ja etsimistä, mutta se ei kuitenkaan löydä mitä etsisi - sielu jää puhdistumatta Himalajan harmoniassa.