Don Quijote Barcelonassa valkokangas

Suomalaista nykyelokuvaa pääsee harvemmin luonnehtimaan yhteiskunnalliseksi. Eivät merkitykselliset aiheet elokuvissa tavattomia ole, mutta aika harvojen tekijöiden varassa on ollut elokuvataiteen osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun, on kyse sitten arvoista, järjestelmästä, taloudesta tai politiikasta. Oman lukunsa muodostavat Jarmo Lampelan elokuvat, joita on lähes poikkeuksetta määrittänyt aiheiden yhteiskunnallinen ulottuvuus.

Lampela muistetaan erityisesti vuosituhannen taitteen elokuvistaan, joista esimerkiksi Joen (2001) voi yhä lukea 2000-luvun merkityksellisimpien elokuvien harvalukuiseen joukkoon. Sittemmin Lampela siirtyi ensin Aalto-yliopistoon ja myöhemmin vetämään Yle Draamaa. Pitkien elokuvien pariin Lampela palasi vuoden 2012 teoksellaan Miesten välisiä keskusteluja.

Siitä lähtien Lampela on tehnyt elokuvansa riippumattomasti pieninä tuotantoina. Tämä on suomalaiselle ammattitekijälle poikkeuksellista, ja sikäli riskialtista, että levitys jää usein suppeaksi. Esimerkiksi Lampelan Theatre goes movies -projektin kolmea elokuvaa (2013) ei nähty valkokankailla lainkaan ja Alma de Sant Pereäkin (2016) esitettiin vain yksittäisnäytöksinä. Vuoden 2018 Parittomat-elokuvaa ei liene ollut mahdollista nähdä muualla kuin aikanaan Yle Teemalla.

Nyt Lampelan uutuus nähdään pitkästä aikaa valkokankaalla, kun Pirkanmaan elokuvakeskus on tuonut elokuvan Don Quijote Barcelonassa ainakin jonkinlaiselle teatterikierrokselle. Lampelan omin sanoin idea elokuvaan on peräisin hänen kohtaamisistaan kodittomien kanssa Espanjassa. Yksi heistä oli suomalainen.

Lampelan kirjoittamassa tarinassa Juha Kukkonen esittää suomalaista Ollia, joka elää Barcelonan kaduilla ja hankkii tienestinsä soittamalla ohikulkijoille suomalaisia sävelmiä. Hän ystävystyy paikallisen kodittoman, rullatuolilla liikkuvan Llucin (Raúl Llopart), kanssa. Ystävyydestä tulee vuosien mittainen ja hiljalleen tarina alkaa keriä auki miesten kohtaloita ja niihin vaikuttaneita syitä.

Kantavana teemana on asunnottomuus ja minkälaiset syyt aina ihmissuhteista mielenterveyteen voivat johtaa elämiseen kaduilla. Lampela ei tapojensa mukaan etsi saati osoittele syyllisiä vaan nostaa yksilötarinoiden kautta esiin asioita, jotka yhteiskunnassa jäävät helposti sivuraiteelle ja vaille tarvittavaa huomiota. Asunnotonkin on ihminen, jolla on elämä ja tarina.

Nimellisesti Cervantesin Don Quijoteen sidottu elokuva yrittää nostaa taiteen annin ihmisen olemassaolon jonkinlaiseksi perustaksi. Asetelma tuo etäisesti mieleen Rax Rinnekankaan niin ikään Espanjaan sijoittuvan elokuvan Matka Edeniin (2011). Molemmissa teoksissa kaksi miestä käy ensisijaisesti henkistä matkaa keskustellen ja hakien sisältöä taiteesta. Kerronta on verkkaista, mikä tuo elokuvaan varsin paljon ajallista tilaa vailla suurempia merkityksiä päähenkilöiden jäädessä keskusteluineen etäisiksi. Lampelan elokuvassa ote on toki huomattavasti realistisempi ja sitä kautta puhuttelevampi kuin Rinnekankaan akateemisemmassa teennäisyydessä.

Don Quijote Barcelonassa ei kuitenkaan missään kohtaa saavuta samaa teemojensa käsittelyn syvyyttä kuin Miesten välisisissä keskusteluissa tai samaa yhteiskunnallista ajankohtaisuutta kuin Alma de Sant Peressä. Ollin ja Llucin tarinan venyttäminen vuosien mittaiseksi tarkasteluksi ei palvele elokuvallista kokonaisuutta vaan tekee tarinan seuraamisesta raskasta ja paikoin jopa pitkäveteistä. Tiukempi rajaus lyhyempään aikaikkunaan olisi terävöittänyt kokonaisuutta, joka nyt kahta tuntia lähestyvänä ei pidä otteessaan samalla tapaa, mihin Lampelan aiemmissa elokuvissa on tottunut.