Boy kotikatsomo

Taika Waititin ohjaama ja käsikirjoittama Boy (2010) onnistuu edelleen hymyilyttämään hahmoillaan sekä oivaltavalla ja rikkaalla tarinankerronnallaan. Uuteen-Seelantiin sijoittuvassa lapsuuden kasvutarinassa on tarjolla hedelmällistä tutkimuspintaa, johon Waititi sukeltaa kuvatessaan nuoren 11-vuotiaan Boyn (James Rolleston) elämää. Lasten maailma, joka koostuu sankareista ja hirviöistä, saa syvyyttä tässä puolitoistatuntisessa draamakomediassa, joka on katsottavissa esimerkiksi Cineast-elokuvapalvelusta.

Boy odottaa unelmoiden sankarillisen isänsä Alameinin (Taika Waititi) kotiinpaluuta. Isä on luvannut Boylle ja tämän veljelle hulppean elämän kaupungissa sekä Michael Jacksonin livekeikan. Kun poikien isoäiti lähtee kaupunkiin hautajaisiin, jää Boylle vastuu huolehtia nuorista serkuistaan ja pikkuveljestään Rockysta. Juuri tällä viikolla isä palaa yllättäen kotiin. Isän kotiinpaluu ei kuitenkaan ole aivan sitä, mistä Boy on ääneen unelmoinut. Alamein on nimittäin tullut takaisin hakemaan hautaamansa rahakätköä.

Elokuvana Boy sijoittaa itsensä jatkumoon, joka tapailee 1980-luvun Stand by Me (1986) ja E.T. the Extra-Terrestrial (1982) kaltaisia nuoruuskuvauksia. Näissä elokuvissa yhdistyvät esimerkiksi taianomaisuus ja luovuus, mutta myös asetelma nuoresta pojasta kasvamassa altavastaajana maailmassaan. Dialogi 80-luvun amerikkalaisen populaarikulttuurin kanssa tulee tutuksi jo Boyn alussa, kun ruudulle ilmestyy E.T.-sitaatti. Kotiinpaluun tematiikan lisäksi E.T.:n läsnäolo näkyy useina viittauksina, mutta myös pikkuveli Rockyn (Te Aho Eketone-Whitu) hahmossa, joka ajattelee omaavansa telepaattiset supervoimat.

Toisaalta 80-luvun populaarikulttuuri nousee esille myös musiikki- ja sarjakuvaviittausten kautta. Hahmot viittaavat tietenkin Jacksonin “Thriller”-hittiin, ja ajan säveliä kuullaan esimerkiksi Musical Youthin “Pass the Dutchie” ja Pātea Māori Clubin maorinkielisen hittikappaleen “Poi E” muodoissa. Populaarikulttuurin kuvaus on 1980-luvulle sijoittuvassa elokuvassa luontevaa, aikaansa kommentoivaa ja välittyy myös visuaaliseen kerrontaan. Esimerkiksi sarjakuvamaailman kuvausta elävöittävät monitahoiset viittaukset Hulk-hahmoon, ja värikynätyylinen 2D-animaatio yhdistyy mielikuvituksellisesti elokuvan lapsinäkökulmaan.

Elokuvan vahvuus on kerronnan rohkeus ja huumori, joka syventyy juuri lasten maailmaan. Waititin käsissä on luottavainen olo, kun lasta ei aliarvioida kertojana, vaan näkökulma esitetään mukaansatempaavana ja syvällisenä mahdollisuutena tarinalle. Se antaa myös lapsinäyttelijöille pelikenttää. Esimerkiksi James Rolleston on Boy-hahmossaan tavoittanut ihastuttavalla tavalla kasvupaineiden tuoman kovuuden, huumorin ja samalla lapsen herkkyyden.

Onkin helppoa jälkikäteen nähdä, kuinka Boy on ollut rakentamassa Waititin omaleimaista ja värikästä tyyliä. Samankaltaiseen nurinkuriseen huumoriin ja lapsikertojan vahvuuteen nojautuvat nimittäin myös hänen myöhemmät ohjauksensa Hunt for Wilderness (2016) ja Jojo Rabbit (2019).

Kokonaisuudessaan Boy on ilahduttavaa katsottavaa, ja elokuva toimii pitäessään fokuksensa veljeskaksikko Boyn ja Rockyn dynamiikassa isäänsä. Katsojana on kuitenkin nälkäinen myös muille sivuhahmoille, jotka ovat yhtä lailla persoonallisia ja kiinnostavia. Esimerkiksi Rachel House on vakuuttava Aunty Graceyna, kylän jääräpäisenä mutta välittävänä aikuisena. Vaikka House tekee isomman roolin Waititin myöhemmässä Hunt for Wilderness -elokuvassa, olisi hän ansainnut muutaman repliikin lisää myös tässä roolissa.

Sivuhahmojen kiinnostavuus on lopulta elokuvalle ansioksi, sillä kasvutarinan päähenkilöt tarvitsevat synkimmissä hetkissään yllättäviäkin sankareita. Voimaantuminen ja hymyn löytäminen uudelleen tapahtuu vähintään elokuvan lopussa, joka jättää katsojansa riemukkaasti ja huumorilleen uskollisesti.