Companion kotikatsomo

Tekoäly on noussut tämän vuosikymmenen yhdeksi kuumimmaksi puheenaiheeksi sen kasvaneen kehityksen ja suosion myötä. Siitä on vakiintunut vain muutamassa vuodessa osa tavallisten ihmisten jokapäiväistä elämää, mikä on puolestaan poikinut monenlaista huolta ja kritiikkiä. Tekoälyn vaikutus ihmisten sosiaaliseen kanssakäymiseen ja sosiaalisiin suhteisiin on yksi huolenaihe, jota tarkastellaan Companion-elokuvassa.

Companion on Drew Hancockin ohjaama ja käsikirjoittama tieteistrilleri, jossa Sophie Thatcherin ja Jack Quaidin esittämä pariskunta lähtee yhdessä ystäviensä kanssa mökkeilemään luonnonrauhaan. Ystäväporukan mökkiviikonlopun viettoon ja suunnitelmiin tulee muutoksia, kun Iris (Thatcher) saa tietää todellisuudessa olevansa Joshin (Quaid) kumppanuusrobotti.

Tekoälysuhteita on käsitelty jo aiemmin eri medioissa. Esimerkiksi suurten sanomalehtien sivuilta on saatu lukea enenevissä määrin ihmisten kokemasta yksinäisyydestä ja tekoälyn tarjoamasta seurasta, josta on kehkeytynyt parisuhteeseen verrattavia romanttisia suhteita. Elokuvakentältä puolestaan mieleen tulee Spike Jonzen ohjaama ja käsikirjoittama Her-elokuva vuodelta 2013, jolloin leikiteltiin ajatuksella yksinäisestä miehestä rakastumassa tietokoneen käyttöjärjestelmään. Companion-elokuvassa kuvataan tarkemmin miesten incel-ilmiötä, eli tahdonvastaista selibaattia, ja naisten asemaa tekoälyn ruumiillistuman näkökulmasta, jossa Iriksen kaltainen kumppanuusrobotti on Joshin kontrolloitavissa aina silmien väristä älykkyysosamäärään.

Elokuvassa esitetyt misogyyniset eli naisvihamieliset ajatusmallit on kulminoitu nimenomaan Quiadin esittämään Josh-hahmoon. Hänet esitetään stereotyyppisen epävarmana nuorena miehenä, joka on katkeroitunut uskomaan naisten olevan syynä hänen kokemiinsa epäonnistumisiin ja epävarmuuksiin sekä riittämättömyyden tunteeseen. Samalla nämä misogyyniset ajatusmallit ilmentävät kärjistetysti Iriksen tavoin naisia esineellistävää ja kontrolloivaa yhteiskuntaa.

Tieteiselokuville tyypilliseen tapaan esimerkiksi tekoälyn inhimillistäminen Iriksen kaltaiseksi kumppanuusrobotiksi herättää elokuvan teeman ympärille ajankohtaisia kysymyksiä muun muassa teknologian kehityksen ja tekoälyn käytön eettisyydestä. Mitä ajatella tekoälyn inhimillistämisestä, kun elokuvassa on helppo asettua tekoälyllä toimivan Iriksen puolelle? Entä miten tekoäly vaikuttaa ihmisten sosiaaliseen kanssakäymiseen ja sosiaalisiin suhteisiin, kun toista ihmistä ei pystykään määrittämään tai määräilemään oman mielen mukaan?

Vaikka elokuvassa esitetyt terävät havainnot sekä yhteiskunnasta että teknologian kehityksestä tekevät siitä mielenkiintoisen, juoni pistää silmään. Elokuvan juoni on nimittäin suhteellisen yksinkertainen ja osittain ennalta arvattava loppuratkaisun selvitessä heti ensiminuuteilla. Companion myös muistuttaa paljolti Black Mirror -tieteisdraamasarjaa, mikä syö elokuvan omaperäisyyttä ja voi antaa siitä kuluneen vaikutelman.

Juonen heikkoudet huomioiden hieman yli puolitoistatuntinen elokuva on silti sopivan pituinen ja sujuvasti etenevä. Tilannekomiikasta hienovaraisesti kumpuava huumori viihdyttää, vaikka elokuvassa myös sorrutaan stereotypioihin, joista räikeimpänä esimerkkinä toimii Rupert Friendin esittämä Sergey-hahmo vahvalla venäläisaksentilla ja Stalin-fanituksella. Vastaavanlaisella yksinkertaistamisella saadaan aikaan huvittavia kohtauksia, mutta samalla se latistaa elokuvan teeman syvyyttä.

Companion on elokuvana toimiva kokonaisuus. Se on sekä viihdyttävä että ajatuksia herättävä. Elokuvassa esitetyt havainnot naisten asemasta yhteiskunnassa, johon tekoäly voi erilaisten mahdollisuuksien lisäksi tuoda sukupuolittuneita uhkia, ovat teräviä. Toisaalta nämä terävät havainnot uhkaavat tylsyä yksinkertaistettujen ratkaisujen rinnalla, jolloin myös teema ilmenee jokseenkin onttona. Elokuvan synkän ja raskaan teeman pehmentäminen onnistuu paremmin sen estetiikan eli valoisan ja pastellisävyisen värimaailman sekä hyväntuulisen musiikin avulla.