Deathstalker valkokangas

Kasarin haikailu ei ota laantuakseen. Olkatoppausten, pörrötukkien ja sukkahousuhevin vuosikymmen tuotti valtaisan määrän populaarikulttuuria, jota nykyään jaksetaan ihastella ja muistella nostalgian kaihossa. 1980-luvulla virinnyt videokulttuuri loi alati kasvavan tarpeen elokuville, joita tuotettiin niin menestysteoksia kopioiden kuin kaikenlaisesta muustakin vapaasti ammentaen. Mistään uudesta ilmiöstä elokuvan saralla ei ollut kysymys, videomarkkina lähinnä väänsi volyyminapit yhteentoista.

Tuona aikana varttuneelle ei ole täysin auennut kasarinostalgian viehätys. Tuolloin tuli liukuhihnalta katsottua silmät ymmyrkäisinä kaikkia käsiin saatuja vhs-kasetteja. Kun näitä tekeleitä on vuosikymmeniä myöhemmin satunnaisotannalla katsellut uudestaan, on ollut pakko todeta ajan kullanneen muistoja. Suurin osa kasarin videolaarista on tylsää huttua, joka ei ole kestänyt aikaa edes camp-mielessä.

Katselin taannoin pitkästä aikaa Arnold Schwarzeneggerin maineeseen nostaneen Conan barbaarin (1982). John Miliuksen elokuva nauttii kiistatonta kulttimainetta ja siitä voi puhua jopa klassikkona, sillä elokuvalla oli iso vaikutus fantasiaseikkailuiden saralla. Niin vekkulia kuin öljyttyä Isoa Arskaa onkin seurata, Conan on monen muun kasarielokuvan kanssa oman aikansa tuote, jonka elokuvallinen anti ei tänä päivänä ole ehkä enää niin hohdokasta, mitä ajan kultaamissa muistoissa on vaalinut.

Conan oli aikanaan menestys, jota kärkyttiin heti tuoreeltaan. Luoja tietää montako öljytyn muskelimasan sankaroimaa elokuvaa on sittemmin tehty. Yksi niistä oli Deathstalker (1983), jonka toimeenpanijoista löytyi kukas muu kuin B-leffojen erikoismies Roger Corman.

Tällä vuosituhannella kasarihelmistä on alettu tehtailla uusia versioita. Conan sai uudelleenfilmatisointinsa jo 2010-luvun alussa, nyt vuoronsa on saanut Deathstalker, jonka uuden tulemisen on orkestroinut Hollywoodin efektinikkarina kunnostautunut Steven Kostanski. Tuotannon taustalta löytyy Guns N’ Roses -kitaristi Slashin tuotantoyhtiö. Kitarasankari työskenteli aikanaan videovuokraamossa, joiden nostalgia tuntuu tällaisten tekemiseen ajavan. Uudessa Deathstalkerissa mennään aika lailla samoilla kuin Conanin uudelleenfilmatisoinnissa. Tekeleen kyllä katsoo, mutta maailma olisi pärjännyt hyvin ilmankin.

Näiden uusioversioiden perimmäisin ongelma on ideattomuus ja persoonattomuus. Ne ovat liian tietoisia B-statuksestaan, eivätkä siksi mitenkään kykene enää toisintamaan alkuperäisten kasarielokuvien tahattoman komiikan ulottuvuutta. Ne ovat digiajalle tyypillisiä hengettömiä kopioita, jotka kliinisyydessään ovat kuin tekoälyn väsäämiä. Välillä tuntuu kuin mielikuvitus olisi kadonnut maailmasta kokonaan. Kopioidaan menneitä sen sijaan, että edes yritettäisiin luoda jotain uutta, josta voisi tulla tämän ajan campia.

Uuden Deathstalkerin eduksi on sanottava, että Kostanski on luottanut tehosteissa ja maskeissa perinteiseen linjaan, mikä miellyttää vanhan liiton silmiä. Miljööt sen sijaan jäävät tummiksi ja vaimeiksi. Tarinassa soturisankari Deathstalker (Daniel Bernhardt) löytää taistelukentälle menehtyneen sotilaan taskusta amuletin, joka vie muskelimiehen seikkailulle heiluttamaan miekkaa.

Alkuperäinen Deathstalker oli napakasti 80-minuuttinen, mutta uutta versiota on venytetty reilusti pidemmäksi. Tämä tuo tarinaan tyhjäkäyntiä ja haahuilua. Lopputulema on jopa hieman pitkäveteinen, vaikka miekka välillä tarmokkaasti heiluukin.

Uuden Deathstalkerin kaltainen elokuva toiminee parhaiten sosiaalisessa katselussa B-leffoja fanittavien kesken. Muiden osalta on helppo ymmärtää, että tekele näyttäytyy vain huonona elokuvana. Omiin silmiin se on yksi rikka rokassa tämän vuosituhannen ilmiössä, jossa ideattomasti toisinnetaan nostalgiahumussa häärättyjä kasarin kulttielokuvia. Deathstalker menee samaan uusintafilmatisointien laariin The Toxic Avengerin ja muiden kaltaisten jatkoksi.