Reign: The Complete First Season kotikatsomo

Alunperin amerikkalaisen CW-tuotantoyhtiön luomus Reign eli Valtiatar on ulkoapäin komealta näyttävä kermakakku, jonka sisältö ei poikkea olennaisesti teini-ikäisille nuorille naisille suunnatuista sarjoista, kuten Gossip Girlistä, johon sitä onkin verrattu. Ystävyyssuhteet, romanssit ja juonittelut kuuluvat asiaan, nyt ne on vain siirretty vapaasti kuviteltuun 1500-luvun hovimiljööseen. Oman lisänsä sarjaan tuo poliittinen valtapeli.

Skotlannin kuningatar Maria Stuart (Adelaide Kane) on kasvanut luostarissa, ja saavutettuaan teini-iän hänet halutaan naittaa Ranskan tulevalle hallitsijalle, prinssi Francisille (Toby Regbo, sarjassa jostain syystä Francis on suomennettu nimeksi Frans). Tuon ajan tavan mukaan naimakaupat ovat todellakin kauppoja, ja kuninkaallisten ollessa kyseessä romantiikan ja rakkauden sijasta tärkeintä on poliittinen hyöty. Maria joutuukin Ranskan kuninkaan hovissa melkoiseen pyöritykseen. Kehenkään ei voi luottaa, eikä mikään ole yksinkertaista tai sitä, miltä aluksi näyttää. Kaiken politikoinnin ja selkäänpuukottamisen ohella Maria kuitenkin löytää myös romanttisen rakkauden. Marian rakkaushuolien ohella sarjan keskiössä ovat Marian hovineidot omine ihastuksineen sekä Ranskan kuninkaallinen perhe. Kaikki tietenkin juonittelevat minkä ehtivät ja naivat ristiin rastiin.

Sarjan ulkokuvaukset on tehty pääosin Irlannin komeissa maisemissa, myöhemmin Toronton studioilla kuvatut jaksot keskittyvät enemmän sisätiloihin. Näyttelijöiden suhteen Valtiatar luottaa anglosaksiseen yhteistyöhön. Australialainen Adelaide Kane on sarjan päähenkilö kuningatar Maria (Mary Tudor, Queen of Scots). Kanadalainen Megan Follows on tämän arkkivihollinen, kuningatar Katarina (Catherine de´ Medici), ja tämän puolisoa kuningas Henry II:sta esittää niin ikään kanadalainen Alan Van Sprang, jonka esikuvana roolia varten toimi kuulemma Bill Clinton! Miten tämä näkyy roolisuorituksessa jää katsojan arvailujen varaan, mutta naisia kunkulla riittää kuin esikuvallaan ikään, vain sikari puuttuu.

Monet näyttelijöistä ovat tuttuja naamoja jo aiempien rooliensa tai sitten tutun nimensä kautta. Erästä kuningatar Marian hovineitoa esittävä Anna Popplewell on tuttu Narnian tarinoista, ja myyttistä ja vaikeaselkoista ennustajaa Nostradamusta esittää Rossif Donaldin poika" Sutherland. Näyttelijöiden kasvot ovat vielä tuoreita, mutta monia heistä tullaan varmasti näkemään myös valkokankaalla, sen verran filmaattista porukkaa Valtiattareen on onnistuttu löytämään.

Valtiatar on eräänlaista teini-ikäisille suunnattua fantasia-historiaa. Epookin ja historian kuvauksessa on luovuttu tiukasti faktoihin nojaavasta perinteisestä kerrontatavasta, johon katsojat ovat tottuneet, kun kyseessä on todellisten historiallisten hahmojen elämästä kertova sarja. Tosin samaan hengenvetoon on todettava, että niin sanotusti vakavammat historialliset sarjat ja elokuvat ne vasta historiaa väärentävätkin, ja vieläpä tarkoitushakuisesti. Valtiattaren kohdalla auttaa, kun pitää mielessään, että kyse on kepeästä viihteestä, ei painavasta asiasta.

Valtiattaren soundtrack koostuu monin paikoin modernista pop-musiikista ja hempeästä folkista. Kyse on tyylikeinosta, jota käytettiin onnistuneesti jo Ritarin tarinassa (2001) ja Marie Antoinettessa (2006). Valitettavasti Valtiattaren kohdalla musiikkia käytetään varsinkin sarjan alkupuolella aivan liikaa ja turhan harkitsemattomasti niin, että se ei tuo kerrontaan mitään lisäarvoa vaan pikemminkin häiritsee ja latistaa tunnelmaa. Pakkoko sen popin on joka hetki pärähtää soimaan. Vähempikin alleviivaaminen esimerkiksi romanttisissa kohtauksissa riittäisi. Tuntuu vähän siltä kuin jokin möhömahainen tuottaja olisi ollut selän takana vaatimassa lisää poppia taustalle, siitähän se nuoriso tykkää.

Tosiasiassa oikea historia ja historialliset hahmot ja heidän elämänsä ovat paljon mielenkiintoisempia kuin hattarankevyt teinihömppä, joka aliarvioi katselijakuntansa älykkyyttä. Otetaan esimerkiksi vaikkapa Petrus Gonsalvus, hypertrikoosia eli runsaskarvaisuutta sairastanut poika, joka annettiin kuningas Henrik II:lle kruunajaislahjaksi. Tuohon aikaan aateliston keskuudessa oli muodikasta kerätä kummallisuuksien gallerioita ja ottaa hoviin kääpiöitä ja eksoottisia kummajaisia lemmikeiksi vieraita viihdyttämään. Peräti kummallista ettei Valtiattaressa ole ensimmäistäkään hovinarria, partaista naista tai kaksipäistä koiraa.

Henrikin kuoltua leskikuningatar Katarina de´Medici keksi naittaa karvaisen Gonsalvuksen kauniille hovineidolle nähdäkseen minkälaista jälkikasvua nämä saisivat aikaiseksi. Morsian sai tietää vasta alttarilla minkä näköisestä sulhasmiehestä oli kyse. Tapaus kertoo paitsi Katarinan, niin myös yleisemmin kuninkaallisten eli sen hienon, elegantin paremman väen suhtautumisesta muihin ihmisiin. Monet Keski-Euroopan kuninkaallisista olivat oikeasti keskiajalla sukurutsan runtelemia, kuppatautia jo syntymästään asti sairastaneita sekopäitä.

Gonsalvuksen ja tämän vaimon tarina sai sentään onnellisen lopun, he saivat monta lasta ja elivät pitkän elämän yhdessä. Tosielämän tarinan arvellaan olleen Kaunotar ja hirviö -legendan innoittajana. Tästä on käsikirjoittajien vaikea pistää paremmaksi, eikä Valtiattaren käsikirjoitus edes yritä. Sarjan fokus pyörii lähinnä sen ympärillä, kuka saa keneltäkin. Onneksi tämä tehdään niin tuoreella otteella, että jotain teini-iän kuplivasta riemusta ja hysteriasta onnistutaan välittämään myös kyynisemmälle vanhemmalle katsojalle.

Valtiattaressa on sentään älytty käyttää kuuluisan kryptisiä ennustuksia laatineen Nostradamuksen hahmoa hyväksi. Nostradamus häärää kuningatar Katarinan mystisenä apurina, joka kuiskuttelee valtiattarensa korvaan neuvojaan kuninkaan harmiksi. Mukaan juoneen on ympätty myös metsässä mystisiä pakanariittejä harjoittava salaseura, jolla on jotain tekemistä vääräuskoisten kanssa, ja Marialle apuaan tarjoava ystävällinen aave. Myöhemmin mukaan tulevat muutoinkin koukeroista juonta sotkemaan katolisten ja protestanttien kiistat.

Valtiatarta on liki mahdotonta arvioida ja arvottaa hieman varttuneemman katsojan näkövinkkelistä, varsinkin jos historia kiinnostaa. Historiaa opiskelleelle sarja ei tarjoa edes normaaleja riemun hetkiä, kun äkkää missä kohtaa historiaa on törkeimmin väärennetty, sillä Valtiatar ei edes yritä peitellä pinnallisuuttaan ja vapaamuotoisesti tulkittua historiallista kontekstia. Pitäisi olla lähempänä kohderyhmän ikää – noin kuusitoista – jotta voisi samaistua ajatukseen, että kaikkein tärkeintä on parinmuodostus eikä jokin tylsä historia. Elämähän eletään tässä ja nyt.

Pienen miinuksen Valtiatar saa kovin konventionaalisesta ja periamerikkalaisesta tavasta kuvata väkivaltaa ja toisaalta seksiä. Pahin pulma on siinä, että nämä kaksi eivät ole balanssissa, sillä väkivallan kuvaus irtipoikki leikattavine päineen ja käsineen ovat korostetusti esillä, kun taas seksin kuvaaminen on kovin häveliästä. On todella perverssiä ajatella, että kurkun katkaisu olisi jotenkin turvallisempi vaihtoehto teinien silmille kuin vaikkapa paljas pylly. Hävetkää, uusmoralistit ja puritaanit!