The Brown Bunny kotikatsomo

Vincent Gallon esikoisohjaus Buffalo 66 keräsi kiitosta kokeilevuudellaan ja kiehtovalla tunnelmallaan. Elokuva tarjosikin onnistuneen yhdistelmän outoutta ja hienovaraista komiikkaa. Toiseen ohjaustyöhön ei jäänyt rippeitäkään mustasta huumorista. Brown Bunny on karu kuvaus melankoliasta ja suuresta menetyksestä.

Tarinan kuljettamista tärkeämpää on ajelehtiminen. Gallon itsensä esittämä Bud Clay on kilpamoottoripyöräilijä, joka matkustaa New Hampshirestä Los Angelesiin. Matkan varrella hän tapaa erilaisia naisia, joihin pyrkii hapuillen saamaan yhteyden.

Vincent Gallon uusin on haastava elokuva. Se on virkistävän undergroundia, jos mittatikkuna pitää elokuvatarjontaa yleensä. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Gallo luottaa vaihtoehtoisuuteensa liikaakin. Pitkäkestoiset maantiekuvaukset ja olemattomaksi karsittu dialogi tekevät katselukokemuksesta raskaan.

Muodollinen minimalismi pyrkii ohjaamaan katsojaa kohti Bud Clayn ajatusmaailmaa. Elokuvan voi tulkita eräänlaiseksi miehisen ahdistuksen tutkielmaksi. Päähenkilön saamaton luonteenlaatu ja turhautuminen elämään tarjoavat ajattelunaiheita katsojalle, joka on valmis näkemään vaivaa.

Elokuvaa katsoessa alkaa nimittäin tahtomattaan miettiä, kuinka paljon sille tulisi antaa anteeksi sen taideluonteen takia. Teosta on tultava reilusti vastaan, jotta sitä jaksaisi ymmärtää. Kyseessä ei ole perinteinen road movie, vaan pikemmin ihmismielen Via Dolorosa. Ensimmäisenä mieleen tuleva, joskaan ei täysin reilu, vertailukohta on Jim Jarmuschin Broken Flowers, joka on elokuvana huomattavasti helpommin lähestyttävämpi ja tasapainoisempi.

Brown Bunny on varmasti tekijänsä näköinen elokuva. On valitettavaa, että hänen kunnianhimonsa ei jaksanut kantaa tämän pidemmälle. Tällaisenaan elokuva on kuin pieleen mennyt Polaroid-kuva. Sen tunnearvo kuvaajalleen lienee suuri, mutta muille sen katsominen ei avaudu välttämättä lainkaan.

Vincent Gallon uusin on tinkimätön – ja vaikea. On hienoa, että masennuksesta on uskallettu tehdä elokuva. Ilonaiheita tarjoavat Chloë Sevignyn roolisuoritus ja huolella valittu musiikki. Elokuvan vahvinta antia on sen väkevä loppu, joka saa tuntemaan surua, ahdistusta ja sääliä. Kuitenkin Brown Bunny on tuomittava harmilliseksi epäonnistujaksi viimeistään siksi, että sen äärelle on niin kiusallisen helppoa nukahtaa.