2 yötä aamuun valkokangas

Käsityksemme ympärillä olevista ihmisistä syntyvät pitkälti ennakko-oletusten pohjalta. Teemme näitä olettamuksia perustuen omaan kokemuspohjaamme, ihmiskäsitykseen ja siihen mitä toinen henkilö suostuu meille itsestään kertomaan. Johtopäätökset harvoin vastaavat henkilön todellista kokonaiskuvaa. Silti ne paljastavat jotain meistä itsestämme.

Mikko Kuparisen 2 yötä aamuun kertoo suomalaisesta Jaakosta (Mikko Nousiainen) ja ranskalaisesta Carolinesta (Maria-Josée Croze), jotka tapaavat hotellin baarissa. Yhdessä vietetty ilta venyy päivän mittaiseen odysseiaan, jonka aikana ennakkokäsitykset toisesta ihmisestä hiljalleen murtuvat. Samalla valokeilaan astuvat myös oman elämän solmukohdat.

Kuparisen elokuva ei pura ainoastaan päähenkilöidensä vaan myös katsojan ennakko-oletuksia. Teoksen lähtöasetelma kutsuu tekemään päätelmiä perustuen löyhiin assosiaatioihin, jotka liittyvät sekä henkilöhahmojen ikään, sukupuoleen että käyttäytymiseen. Kerros kerrokselta itsestään ja hahmoistaan paljastava elokuva haastaa nopeasti totutut olettamat. Tältä osin elokuvan kokonaisjuonesta ei tohtisi kertoa liikoja.

Sipulimainen rakenne ei kuitenkaan tyydy vain vetämään mattoa jalkojen alta. Se auttaa porautumaan syvemmälle kypsään ja kauniiseen kokonaistarinaan. Omassa elämässä tehdyt valinnat säväyttävät Jaakon ja Carolinen ohikiitävää suhdetta. Näkökulmina toimivat läheisistä välittäminen ja oma itsekeskeisyys.

Itsereflektiivisen muutosprosessin kontrastiksi asettuu hotellihuone. Kahden yön ja yhden päivän jälkeen ei siistittyyn tilaan jää muistoja henkilöistä, jotka kohtasivat vieraan kaupungin yössä. Elokuva elää näiden hahmojen tasolla. Askel uuteen alkuun on yksilölle suuri, mutta hetkenä vain pisara ikuisuudessa.

Matka koetaan päähenkilöiden mukana. Tuomo Virtasen käsivarakuvaus ja lähikuvat korostavat vaikutelmaa. Tunnelmaa luo haalea värimaisema ja pehmeä valaistus. Näyttelijöiden merkitystä tämän kaiken keskellä ei voi liikaa korostaa. Maria-Josée Croze ja Mikko Nousiainen tavoittavat inhimillistä herkkyyttä ja humaania rauniomaisuutta roolihahmoistaan. Kaksikon välinen kemia kuplii autenttisella sykkeellä.

Elokuva irtautuu kauas siitä banaalista irtosuhdefantasiasta, joka se olisi helposti voinut olla. Vaikka kokonaisuus tukeutuukin selvästi eurooppalaisen nykyelokuvan perinteeseen, niin se ei kuitenkaan tyydy toisintamaan lukuisia ihmissuhde-elokuvia, joita varsinkin ranskalaisessa elokuvakentässä on totuttu näkemään. Kuparisen ote on omaääninen ja noudattaa tyylillisesti pitkälti samoja linjauksia kuin miehen taidokas lyhytelokuva Sirocco (2012).

Kokonaisvaltainen hallinta elokuvan taiteellisesta luonteesta sekä ohjauksessa että käsikirjoituksessa näkyy edukseen. Aiemmin Kuparisen suurin ongelmakuoppa on ollut ulkopuolelta tullut käsikirjoitus. Ohjaajan ensimmäinen valkokankaille tehty kokopitkä elokuva Rakkauden rasvaprosentti (2012) riutui juuri heikon tekstin pauloissa, eikä romanttisen komedian genrekonventioihin saatu puhallettua riittävästi eloa.

Kuparinen onkin selvästi parhaimmillaan sellaisten tarinoiden ohjaajan, jotka ammentavat sisältönsä jostain muualta kuin viihdekoneiston sääntöoppaista. Jos Aleksi Salmenperän alkuvuonna ilmestynyt Jättiläinen palautti suomalaiseen elokuvaan kauan kadoksissa olleen yhteiskunnallisen tarttumapinnan, niin 2 yötä aamuun vie sen lähemmäs ihmistä. Lopputulos on korkeatasoinen niin kotimaisessa kuin myös kansainvälisessä vertailussa. Kuluneen vuoden hienoimpia valonpilkahduksia.