Land of Mine valkokangas

Tanskalaiselokuva Land of Mine on hyvä osoitus, ettei toinen maailmansota ole loppuun kaluttu aihe, vaikka viimeisestä suursodasta on tehty jo lukematon määrä elokuvia. Aihetta ja aikakautta käsittelevissä elokuvissa huomio on viime vuosina kohdentunut yhä useammin sotatoimien ja taistelukuvausten sijaan toisaalle: kotirintamalle, sodan traumoihin, anastettuun kulttuuriin ja identiteettiin. Keskiössä on ollut ihminen ja ihmisyys, jonka järkkyminen on sodan seurauksista ehkä kaikkein pelottavinta.

Ihmisyyden käsittely ei ole uusi ilmiö ja se on tavalla tai toisella läsnä kaikissa sotakuvauksissa. Toisissa vahvemmin kuin toisissa. Rankimmin ihmisyyttä ovat ravistelleet Elem Klimovin Tule ja katso -elokuvan (1985) kaltaiset mestariteokset, joiden äärellä sodasta ei ole mitään hyvää sanottavaa, sankaruudesta puhumattakaan.

Martin Zandvlietin käsikirjoittama ja ohjaama Land of Mine on kerännyt laajalti kiitosta ja voittanut palkintoja, eikä syyttä. Teos on vaikuttava ja vahvasti tunteisiin vetoava tutkielma ihmisyyden ja inhimillisyyden tilasta sodan synnyttämän koston ja vihan katkeroittamassa ympäristössä.

Saksa miehitti Tanskan keväällä 1940 kävelemällä rajan yli. Konflikti kesti aamupäivän, minkä jälkeen Tanskan hallinto alistui Saksan alaisuuteen. Monista muista miehitetyistä valtioista poiketen Tanska säilytti Saksan alaisuudessa oman hallintonsa vuoteen 1943 asti, ja elämä jatkui Tanskassa yleisen historiankirjoituksen mukaan suhteellisen normaalina koko miehityksen ajan.

Jälkensä miehitys kuitenkin jätti ja Land of Minen mukaan viha saksalaisia sotilaita kohtaan oli Tanskassakin syvää sodan päättymisen jälkeen. Saksalaiset sotavangit valjastettiin raivaamaan miinoja, joita Saksan armeija oli kylvänyt suuria määriä Tanskan länsirannikolle. Parista tuhannesta raivaustöihin joutuneesta saksalaisesta noin puolet menehtyi tai vammautui vaikeasti.

Land of Minen tarinassa kovapintainen tanskalaiskersantti saa alaisuuteensa joukon saksalaissotilaita, jotka ryhtyvät käsipelin kaivamaan hiekkaan piilotettuja miinoja. Kokeneiden sotilaiden sijaan saksalaiset ovat alle parikymppisiä poikia, jotka katsovat toiveikkaasti tulevaisuuteen lohduttomasta kohtalostaan huolimatta. Poikiin kohdentuu kaikkialta ympäriltä vihaa ja halveksuntaa, mikä saa kersantin vähitellen näkemään asioita laajemmin, myös kunniallisen sotilaan näkökulmasta. Ihmisyys punnitaan sen perusteella, miten kohtelee vihollistaan.

Land of Mine lukeutuu niihin sotaelokuviin, joissa aika ja paikka ovat lähinnä viitekehys laajemman tematiikan käsittelylle. Elokuvalla on varmasti oma merkityksensä Tanskassa historian vaietun kipupisteen käsittelijänä, mutta teoksen ihmisyyteen pureutuva tematiikka on universaalia ja ajatonta – ja jopa puistattavan ajankohtaista.

Viha harvoin syntyy tyhjästä. Voimakkaasti tunteiden ohjaamalla suhtautumisella on taustatekijänsä ja syynsä, mutta valitettavan usein kollektiivinen viha kohdentuu tyystin väärin ja vääriin ihmisiin. Koston ja sovituksen sijaan seurauksena on aina vain lisää inhimillistä kärsimystä ja vääryyttä. Ilmiö, johon Euroopassakin on konkreettisesti havahduttu pakolaiskriisin myötä.

Toisen maailmansodan kuvauksissa saksalaiset on tavattu demonisoida inhimillisinä toimijoina. Land of Minessa asetelma on toisinpäin ja inhimilliset väärintekijät ovat tanskalaisia ja länsiliittouman edustajia. Vaikka käänteinen asetelma ei ole uusi ja tavaton, on se siinä määrin harvinainen, että sitä on pidettävä myös rohkeana ratkaisuna ja selkeänä osoituksena riittävästä ajallisesta etäisyydestä koettuun tragediaan, jotta toiseen maailmansotaan liittyvien aiheiden käsittely ilman liiallista kansallista painolastia on mahdollista.

Suomessa tämä aika odottaa vielä itseään ainakin elokuvan saralla. Kansallisen itsekritiikin sijaan meillä kansallista identiteettiä rakennetaan edelleen sankaritarinoiden kautta. Toki poikkeuksiakin on, mutta ne ovat marginaalisia ja hautautuvat ainakin suuren yleisön osalta läpiveivatun Tuntemattoman sotilaan jalkoihin. Linnan ansiokkaan romaanin kolmannen elokuvasovituksen sijaan olisi meilläkin voimavarat voinut kohdentaa sodan päättymisen jälkeiseen aikaan, jota ei ole elokuvan saralla juuri käsitelty, vaikka tuona aikana alkoi juuri sen Suomen rakentuminen, jossa nykyäänkin elämme.

Jos Tanskassa kyetään miinanraivauksesta tekemään maailmanluokan draamaelokuva, luulisi saman onnistuvan Suomessakin, jossa lähtömateriaalia erilaisille näkökulmille löytyy huomattavasti enemmän. Kenties sota on meille kuitenkin edelleen liian läheinen ja kipeä aihe, jotta siitä saataisiin synnytettyä mitään universaalia. Suomalaiset sota-aikaa käsitelleet elokuvathan eivät ole liiemmälti muita kuin meitä itseämme kiinnostaneet.