Son of Saul valkokangas

Natsi-Saksan kuolemankoneiston toimia käsitellään taiteessa tasaisin väliajoin. Steven Spielbergin Schindlerin listan (1993) katsotaan usein olevan holokausti-elokuvien perusteos. László Nemesin ohjaama, juuri parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin voittanut Son of Saul (Saul fia, 2015) ei edes pyri olemaan minkäänlainen yleisesitys holokaustista, ja juuri tämä on sen vahvuus.

Keskitysleiriklassikko Auschwitziin sijoittuva Son of Saul ei shokeeraa numeroilla tai laajoilla otoksilla, jotka toisivat helposti esiin operaation massiivisuuden. Kamera seuraa tappituntumalta Saulia (Géza Röhrig), sonderkommandoon eli keskitysleirin työyksikköön valittua joukkomurhan avustajaa. Tiukasta näkövinkkelistä johtuen elokuva vaatii väistämättä jonkinlaista pohjatietoutta Natsi-Saksan toiminnasta, mutta se lienee kohtalainen vaatimus elokuvan oletetulta kohdeyleisöltä.

Ohjaaja Nemes, kuvaaja Mátyás Erdély ja tuotantosuunnittelija László Rajk päättivät ennen kuvausten aloittamista, että kamera on Saulin kumppani, eikä lopputulos saa koskaan näyttää kauniilta. Heidän voi hyvässä mielessä sanoa sekä onnistuneen että epäonnistuneen. Otosten reuna-alueilta näkyvät ja ennen kaikkea kuuluvat keskitysleirin kauhut pienentävät jo lähtökohtaisesti nykynormia kapeampaa kuva-alaa, luoden hirvittävän klaustrofobisen tunnelman.

Vaikka kuvausjälkeä ei ehkä parhaiten mairittelekaan sana kaunis, niin vaikuttavaa se ainakin on. Kieltäytymällä monien elokuvallisten keinojen käytöstä on Nemes luonut vavisuttavan, sentimentaalisuudesta pyyhityn keskitysleirikokemuksen, joka ei anna armoa. Niukka valaistus ja kameran luonteva reagointi ympäristön tapahtumiin tuovat fiktioon dokumentaarista karheutta.

”Mikseivät he pistäneet vastaan?” on tasaisin väliajoin niin juutalaisten joukkomurhan kuin muidenkin vastaavien teloitusaaltojen yhteyksissä esitetty kysymys. Vaikka Son of Saul ei latele kaikkia mahdollisia vastauksia, tarjoaa sen subjektiivinen näkökulma yhden vahvan argumentin lammasmaiseksi tulkitulle käytökselle: vastarinta on toivotonta.

Auschwitz-Birkenaussa mielivaltaisuus määrittää aivan liian paljon, jotta laajamittainen vastarinta olisi toistuvasti mahdollista, saati sitten järkevää. Saulia uhkaa sekä järjestäytynyt sorto että täysin ilman pelkoa, vastuuta ja ihmisyyttä toimiva vartioiden valtamonopoli, joka voi viedä hengen tahallisen tai tahattoman väärinymmärryksen vuoksi.

Kaikki, mitä elokuvassa tapahtuu, roikkuu hiuskarvan varassa. Saulilta pyritään totaalisesti riistämään itsemääräämisoikeus niin toiminnan kuin ajattelun tasolla.

Jokainen Saulin omaehtoinen teko on hengenvaarallinen protesti katakombisessa teloituskoneistossa. Tapa, jolla Saul painaa katseensa maahan ja pyytää anteeksi vartijalta, on konemaisessa automaattisuudessaan pelottavan epäinhimillinen. Saulin pakkomielle haudata yksi holokaustin nuori uhri näyttäytyykin ennen kaikkea tarpeena tehdä jotain inhimillistä. Jotain, joka osoittaa hänen olevan muutakin kuin pian korvattava ratas historiallisessa kansanmurhassa.