Lapsinäyttelyä aistikkaimmillaan

Kamera hengittää Linnea Skogin tahtiin. Kolmetoistavuotias Skog on luonnollinen ja hän kantaa kokonaisia kohtauksia. Toisin kuin lukemattomilta lapsinäyttelijöiltä, ei Skogilta tarvitse hakea vain reaktioita. Hän on läsnä, hän ymmärtää kohtauksen toimintalogiikan ja käyttäytyy kuin veteraani.

Sirun (Paula Vesala) tytärtä Varpua tulkitseva Linnea Skog ehti jo kyllästyä koekuvauksiin. Rooleihin hän oli omien sanojensa mukaan ollut aina ”liian nuori tai liian vanha”. Skog onkin aikaisemmin nähty vain yhdessä Roba-sarjan jaksossa.

Lyhytelokuvastaan Pitääkö mun kaikki hoitaa? Oscar-ehdokkuuden pari vuotta takaperin napannut Selma Vilhunen ei suoranaisesti löytänyt Skogia. Castaaja Minna Sorvoja oli nähnyt Skogin jo aikaisemmin, ja vaikka hän ei ollutkaan tuolloin rooliin sopiva, oli hän näyttelijänä tehnyt vaikutuksen.

Minna ehkä vähän toivoi, että minä näkisin Skogissa sen saman, minkä hän näki. Jotenkin se loksahti. Skog on erityinen lahjakkuus, jonka kanssa työskentely ei poikennut juuri millään lailla ammattilaisten kanssa toimimisesta. Hän on älykäs, herkkä ja ihana.

Toki hänestä täytyi pitää hieman eri tavalla huolta. En minä aikuisten näyttelijöiden vanhemmille pahemmin soitellut, että kuinka nyt sujuu.

Varpun näyttelijän etsiminen oli verrattain nopea prosessi. Kun rahoitus varmistui, niin kuvaukset haluttiin käytännön syistä johtuen aloittaa nopeasti. Näin ollen Skogin kaltaisen lahjakkuuden etsimiseen oli varsin rajallisesti aikaa. Jos roolitus olisi tehty niin sanotusti liian aikaisin, olisi näyttelijä saattanut kasvaa hahmonsa ohi.

Skog valittiin rooliin ilman, että Los Angelesissa asunut Paula Vesala ehti tutustua häneen. Äiti–tytär -parivaljakon yhteispeli lähti kuitenkin sujumaan nopeasti. Skog ja Vesala viettivät aikaa sekä kahdestaan että ohjaajan kanssa. Apua haettiin myös ”itseäni taitavammilta ihmisiltä”, kuten Vilhunen sanoo. Tällä hän viittaa Michael Chekhovin oppien hyödyntämiseen.

Lisäksi tehtiin harjoitteita ja leikittiin. Käytiin syömässä ja luettiin vähän käsistä. Puhuttiin Linnean kissanpennuista. Vesala ehdotti, että hän ja Skog viettäisivät aikaa kahdestaan, mistä olen tosi iloinen. On hienoa, kun näyttelijä suhtautuu rooliin antaumuksella.

Alussa oli auto

Tyttö nimeltä Varpu (2016) ei syntynyt hetkessä. Ohjaajakäsikirjoittaja Selma Vilhunen on pyöritellyt tarinan aihiota mielessään viimeiset kymmenen vuotta. Vilhunen ei pidä vuosikymmenen hautumisaikaa mitenkään hermoja raastavan pitkänä, sillä kun elokuvaprojektiin lähtee mukaan, on kyse aina vuosien säädöstä.

Iso päätös ja sitoutuminen tapahtuvat jo alkuvaiheessa.

Tämä on ollut minulle niin läheinen tarina, että on ollut itsestään selvää, että kyllä minä haluan viedä tämän loppuun saakka. Tarina ei ole koskaan mielessäni vanhentunut. Tarinassa on myös paljon omakohtaisuutta. Aina kun olen tämän äärelle palannut, niin on ollut mukava kohdata henkilöhahmot uudelleen.

Kepeä, mutta synkeitäkin sävyjä tonkiva draama otti muotoaan auto-metaforan keksimisen myötä. Vilhunen alkoi road movie -hengessä käyttää autoa tunteiden tulkkina, tapana esittää Varpun sisäisiä kysymyksiä ja kasvua.

Toinen lähtökohta oli totta kai elokuvan selkeimmäksi ytimeksi muodostuva äidin ja tyttären suhde. Aina välillä on vaikea tietää, kumpi oikeastaan on kumman tuki ja turva.

Koko kolmas näytös on rakentunut vuosien varrella saamani palautteen myötä. Ajatuksena oli viedä päähenkilö pisteeseen, jossa hän on omien tekojensa kanssa seinää vasten.

Köyhyys näkyviin

Siru ja Varpu eivät ole mitään massipäälliköitä tai supersuorittajia. Siru tuskailee inssin kanssa ja lähimmäksi glamouria hän pääsee siivotessaan rikkaiden lukaaleja. Työkeikkoja ei kuitenkaan meinaa olla riittävästi, vaan rahat ovat vähän väliä loppu, mikä välillisesti vaikuttaa myös Varpun mahdollisuuksiin toimia ja harrastaa.

Läpi elokuvan eritoten Varpu vierailee eri yhteiskuntaluokissa, mutta vaikka rikkauttakin nähdään, niin henkilöhahmot päätyvät hyvin usein saneerattavan hyvinvointivaltion kipupisteiden äärelle.

Elokuvassa kulkee kautta linjan heikkouden ja vahvuuden vaihtelun teema. Miten ihmiset suhtautuvat heikkouteen itsessään ja toisissaan? Jotkut tavoittelevat vahvana esiintymistä hinnalla millä hyvänsä. Joskus se kääntyy myös itseään vastaan.

Halusin kertoa elokuvassa tavallisista ihmisistä. Havaintoni on, että aika monet ihmiset elävät kituuttamalla. Se on myös maailma, jonka tunnen.

Seuraavaksi Selma Vilhunen aikoo käsitellä jotain ainakin näennäisesti kepeämpää. Vilhunen on kolmen vuoden ajan kuvannut keppihevosia harrastavia nuoria, joiden ikähaitari oli kuvausten alussa 12–17 vuotta. Aihe ei varsinaisesti tule yllätyksenä, sillä monissa Vilhusen töissä, Tyttö nimeltä Varpu mukaan lukien, esiintyy hevosia sekä kepeillä että ilman.

En ole enää vuosiin itse käynyt talleilla tai harrastanut ratsastusta, mutta elokuvan ja draaman puolella aihe tarjoaa mielestäni paljon mahdollisuuksia.

Lue myös