Ideasta elokuvaksi

MRP Matila Röhr Productions tunnetaan viime vuosien menestyneimpien kotimaisten elokuvien listalta löytyvistä Järven tarinasta ja Metsän tarinasta. Molemmat edellä mainituista elokuvista ovat taiteellisella otteella ja kertojan äänellä varustettuja luontodokumentteja ja todellisia menestystarinoita. Myös uusin MRP-yhtiön tuottama elokuva Neljä elementtiä on dokumentti, jossa kaikki neljä klassista peruselementtiä ovat edustettuina.

MRP-yhtiön tuottaja Marko Röhr kertoo produktio saaneen alkunsa ohjaaja Natalie Hallan tullessa esittelemään ideaansa elokuvafestivaalilla Kiinassa. Ohjaajalla oli ajatus neljän elementin ja neljän ihmisen tarinasta. Maa, ilma ja tuli oli jo alustavasti mietittynä, mutta vesi puuttui. Kuinka ollakaan, Hallan ja Röhrin tavatessa tuli puheeksi MPR:n aiemmat vedenalaiset kuvaukset.

Teimme juuri silloin Järven tarinaa, ja näytin hänelle materiaalia. Hän sanoi välittömästi, että teidän täytyy tulla mukaan tähän Neljä elementtiä -leffaan ja kävisikö sellainen, että tekisitte vesiosuuden?

Matila Röhr Productions oli jo aiemmin tehnyt elokuvan vapaasukeltaja Topi Lintukankaasta, ja Röhr lupasi lähteä mukaan, jos löytäisi jostain hyvän naisvapaasukeltajan. Innostuttuaan hankkeesta Röhr ehdotti Hallalle, jos MRP tuottaisi koko elokuvan, osaava tiimikin kun oli jo valmiina. Ohjaajan alkuperäisen idean pohjalta aihetta alettiin kehitellä tuotantoyhtiössä.

Kehittelyvaihe tehtiin MRP-vetoisesti. Olemme tehneet extreme-dokumentteja – extremeä ainakin sillä lailla, että on operoitu äärimmäisen hankalissa olosuhteissa veden alla pohjoisilla arktisilla alueilla. Sparrasimme ohjaajaa sen suhteen, mitä elokuvassa pitäisi olla ja mikä ylipäätään olisi mahdollista. Hänkään ei ole tämän tyyppistä tehnyt aikaisemmin, joten hänellä ei ollut käsitystä siitä, mihin kameran voi oikeasti viedä. Siitä resursseja elokuvan tekemiseen alettiin kasata.

Marko Röhrin oma erikoisalue on vedenalaiset kuvaukset, joita hän on tehnyt jo 25 vuotta. Arktiset alueet kuten Pohjois-Kanada, Grönlanti, Islanti ja Valkoinen meri Venäjällä ovat käyneet tutuiksi kuvauspaikkoina. Jäänalaisia kuvauksia on tehty myös muille tuotantoyhtiöille.

Sillä tavalla tunnen kyllä tuon vesielementin, vaikka muutoin extreme-lajit eivät olekaan kovin tuttuja.

Elokuvan kuvaukset alkoivat pari vuotta sitten ja haastava projekti eteni pätkissä aina olosuhteiden mukaan. Neljä elementin kuvasi Teemu Liakka, joka on ollut MRP:n pääkuvaaja vedenalaisissa tuotannoissa jo vuodesta 2004. Teemu on kuvannut Järven tarinan sekä useita muita vedenalaisia projekteja, ja oli vastuussa myös Norjan viime vuoden Oscar-ehdokkaan eli katastrofielokuvan The Wave vedenalaisista kuvauksista. Marko Röhr suitsuttaa Teemu Liakkaa estoitta, ja kertoo tämän lienevän ainoa kuvaaja maailmassa, joka pystyi kuvaamaan kaikki elementit.

Vedenalaisena kuvaajana hän tällä hetkellä yksi maailman parhaita, mutta myös muut elementit onnistuvat. Teemu Liakan työ on tässä projektissa uskomaton, kun ajattelee, että yksi mies on kuvannut kaiken. Amerikassahan tuossa olisi viisi tai kymmenen kuvaajaa. Toki meillä oli base- ja liitopuku-ukkojen päässä kamera, sinne emme pistäneet Teemua! Mutta aika uskomaton suoritus yhdeltä mieheltä.

Ihmisiä äärirajoilla

Elokuva kertoo ihmisistä äärimmäisten kokemusten ja suoritusten takana, heidän tavoitteistaan sekä siitä, kuinka jotkut pystyvät ylittämään inhimilliseltä tuntuvan rajan – ja pysymään hengissä, jos pysyvät. Kaikki eivät suinkaan selviä hengissä base-hypyistä tai sukellettaessa syvälle ilman happilaitteita, vieläpä jään alla. Jotkut ilmeisesti pystyvät pitämään riskit hallittavina. Yksi elokuvan kuvaamista henkilöistä on suomalainen vapaasukeltaja Johanna Nordblad.

Mielestäni Johanna Nordblad on aivan erinomainen esimerkki siitä, miten hän on vienyt fyysisen suorituksen niin pitkälle, että sukeltaa 50 metriä jään alla uikkareissa. Ei se ole mikään ihmeellinen suoritus hänelle. Se on hänelle hyvin hallittu ja kontrolloitu suoritus. Riskin taso on korkea mutta se on hallinnassa. Ennen kaikkea kyse on ihmisen voimavaroista, kuinka jotkut käyttävät niitä oman intohimonsa ja kutsumuksensa täyttämiseen.

Kaikki elokuvan henkilöt eivät edusta huvin, urheilun tai hulluuden vuoksi rajojensa kokeilemista, mukana on myös luolatutkija ja -pelastaja sekä espanjalainen pelastustyöntekijä ja palomies Pako Rivas. Tämä kaksikko kokee halua haastaa itsensä jatkuvasti, ja on valinnut työnsä sen mukaan. Riskien otto voi olla myös työtä ja muiden auttamista, vaikka siitä itse saisikin endorfiinihumalan.

Onhan tuossa myös paljon syvällisempiä tasoja, esimerkiksi Pakon, pelastuspalomiehen osalta. Vaikka hän onkin oman kertomansa mukaan tuliaddikti, pyromaani, niin hän on kääntänyt sen ihmisten auttamiseksi ja pelastamiseksi. Se on minusta aika hieno ja syvällinen tarina. Tässä on monta tasoa, ja nämä ihmiset pohtivat elämää aika syvällisesti senkin takia, että joka kerta kun menet maan sisään tai sukellat äärimmäisen vapaasukelluksen, niin on mahdollista, että siinä käy huonosti. Hyvin syvällinen elokuva ainakin minun mielestäni.

Dokumentin ja fiktion ero

Dokumentin ja fiktion ero voi välillä olla veteen piirretty viiva. Dokumentti on usein käsikirjoitettu siinä missä draamakin, ja viimeistään leikkaamossa suoraan elävästä elämästä tallennettu totuuselokuvakin saa muodon, jonka katsoja tulkitsee ja täydentää tarinaksi omista lähtökohdistaan.

Marko Röhr myöntää, että raja dokumentin ja fiktion välillä on häilyväinen ja muistuttaa esimerkiksi ranskalaisista elokuvista, kuten Mikrokosmos, Siivekäs muutto ja Pingviinien marssi. Kategoriat eivät ole niin selkeitä kuin annetaan ymmärtää. Röhr haluaakin puhua ennemmin vain elokuvista.

Tämän tyyppisessä elokuvassa, jossa on ihminen pääosassa, niin se on dokumentaarista, sillä ihmisillehän ei laiteta sanoja suuhun. Mutta esimerkiksi Järven tarinan kaltaisessa elokuvassa, jossa ei ole ihmistä ollenkaan, tarinat ovat kirjoitetumpia ja kerrottu ihmisen näkökulmasta. Minulle se on enemmän fiktioelokuvaa. Pidän Neljä elementtiä -elokuvankin elokuvallisia arvoja suurempina kuin dokumentaarisia arvoja.

Dokumentit kotimaisen elokuvan lippulaivoina

Kysyttäessä Neljä elementtiä -elokuvan rahoituksesta Röhr sanoo suoraan, että se on tehty Järven tarinan rahoilla. Noin puolet elokuvan rahoituksesta tuli ulkopuolisilta rahoittajilta, puolet oli omaa. Elokuvat ovat tietenkin aina riskisijoituksia, mutta Röhr ja kumppanit uskovat vakaasti Neljä elementtiä -elokuvan myyntiin sekä ulkomailla että kotimaassa. VOD-palvelut ovat nykyään hyvä levityskanava muiden joukossa, mutta elokuvateattereissa piilee suurin taloudellinen potentiaali.

Tällä hetkellä ihmiset uskaltavat mennä leffateattereihin katsomaan muitakin kuin draamaleffoja. Tämäkin elokuva on suunniteltu puhtaasti elokuvateattereihin. Mielestäni tämä ei television kautta pääse oikeuksiinsa. Tätä katsoessa itsekin vasta ensimmäistä kertaa ymmärsin, miksi joku oikeasti hyppää liitopuvulla.

Elokuva on maailmalla valtavan kilpailtua, ja kotimaisella draamatuotannolla pitäisi olla näyttää jotain todella omaperäistä, jotta sitä voitaisiin myydä onnistuneesti maailmalle. Kotimaisella dokumentilla tuntuu sen sijaan pyyhkivän melko hyvin myös ulkomailla. MPR-yhtiön myyntitilastoissa koreilevat Metsän tarina, Järven tarina sekä Vedenalainen Islanti, 20 vuotta vanha leffa, joka myy edelleen. Dokumentteja on helpompi muunnella eri katselutilanteisiin ja eri katselualustoille. Vanhaa kunnon elokuvateatteria ei ole kuitenkaan vielä syrjäytetty.

Kilpailu elokuvamarkkinoilla on kovaa. Draamoja ei välillä oikein saada myytyä mihinkään. Dokumenttien osalta tilanne on parempi ainakin meidän tuotannoissa. Dokumenteissa täytyy toki muistaa, että niitä on helpompi varioida. Tästäkin on tehty kolmeminuuttisia versioita ja teemme myös 52-minuuttisen tv-version. Draamasta sitä ei voi tehdä sitä. VOD-kanavien räjähdysmäinen lisääntyminen on antanut meille todella paljon mahdollisuuksia, kun pystymme myymään yhä useampaan paikkaan. Summat ovat tietysti tosi pieniä. Tämänkin leffan osalta teatterilevitys on meille taloudellisesti tärkeintä.

Lue myös