The Big Short valkokangas

Yhdysvalloissa elettiin kaikkien aikojen asuntomarkkinakuplaa 2000-luvun alkupuolella, kun asuntolainojen korot pidettiin ennätysmäisen alhaisina ja lainoja myönnettiin liittovaltion painostuksesta vähävaraisillekin. Asuntokauppaa pidettiin pitkään takuuvarmana talouden ylläpitäjänä, sillä kuka nyt ei asuntolainaansa takaisin maksaisi?

Muutamat tarkkasilmäiset näkivät ja ennustivat tulevan finanssikriisin, ja alettiin käydä kauppaa johdannaislainoilla. Investointipankit paketoivat johdannaislainoja alkuperäistä arvoaan suuremmiksi, jopa kymmenkertaisiksi ja niitä myytiin ympäriinsä sijoittajille. Lopulta asuntojen hinnat kääntyivät laskuun, korot nousivat, ja vuonna 2008 tilanne kulminoitui Wall Streetin pankkien romahtamiseen. Miljoonat amerikkalaiset menettivät työnsä ja kotinsa, ja talouskriisin vaikutukset levisivät muualle maailmaan.

Adam McKay on ohjannut vakavasta aiheesta Michael Lewisin kirjaan pohjaten satiirisen draamakomedian. The Big Shortissa (2015) Christian Bale on omalaatuinen tohtori Michael Burry, joka ensimmäisten joukossa vuonna 2005 huomaa finanssikriisin näkymät ja syytää sijoittajien miljoonia johdannaislainoihin ja odottelee kassan kilahtavan. Samaan aikaan Ryan Goslingin esittämä niljainen sijoitusmies ehdottaa vastaavaa yhteistyötä sijoitusfirman tiimille, jota vetää alati närkästynyt ja perheen tragediaa yksin puiva Steve Carellin hahmo Mark Baum. Myös Brad Pittin esittämä entinen, Wall Streetiin kyllästynyt pankkiiri auttaa puolestaan paria nuorta kaveria rikastumaan samaisella idealla.

The Big Short on tiivis kuvaelma rahamaailman jännitteistä asuntokuplan vähitellen rikkoutuessa. Muutama aloittava pyrkyri ja vielä useampi kokenut kettu rikastuu miljoonien työnsä ja kotinsa menettävien kustannuksella. Pitkään hekumoidaan pankkien hölmöydellä, systeemin virheillä. Voiko valtiontaloutta vastaan todella lyödä vetoa ja pistää niinkin helposti rahoiksi?

Lopulta todetaan, että sijoituspankit tiesivät koko ajan johdannaislainojen vaikutukset ja seuraukset, mutta vähät välittivät. Lopputulemassa vahingot maksettiin, ja maksetaan, veronmaksajien pussista. Kuten Mark Baum elokuvassa toteaa, ei kukaan lopulta syytä pankkeja ja rahamiehiä ongelmista, vaan maahanmuuttajia. Kappas, kuulostaa ihmeen tutulta.

Elokuva pitää tiheästi otteessaan, ja intensiivinen näyttelijäntyö varsin epätyypillisissä rahamieshahmoissa vetoaa. Rahamaailman seksikkyys on melko kaukana lasisilmäisen, paljain jaloin tallustavan Burryn hahmosta tai Baumin pörssikatuantipatian toistuvan kiukkuisessa ilmentymässä, ja sekös tekee näkökulmasta tervetulleen vaihtelevan. Tosin Pittin erakkomaisen ex-pankkiirin avustustoimet nuorten kollien rikastamisessa tulevan talouskatastrofin siivellä ovat hivenen epäuskottavat.

Elokuva ei myöskään täysin osaa päättää, ottaako se moralistisen kannan finanssikriisistä hyötymiselle, vai ihaileeko se näiden muutamien talousnerojen kykyä nousta valtiontalouden edelle kilpajuoksussaan. Tenhoavasti näiden alkuun epävarman, mutta lopulta nopeasti muuttuvan taloustilanteen ikeessä pyristelevien valkoisten miesten hikoilua seurataan.

Valppaana saa kuitenkin olla. Jos aihepiirin termit tai finanssipolitiikka eivät ole ennestään tuttuja, voi pää mennä subprime- ja CDO -lainapuheiden vinhassa vauhdissa pyörälle. Rahaa, joka ei koskaan realisoidu, luodaan tyhjästä, ja yhtä helposti se myös katoaa. Yksinkertaista, vai?

Kerronnassa hypätään aika ajoin lukuisten populaarikulttuuriviitteiden lomassa puhumaan suoraan katsojalle, ja muun muassa Anthony Bourdain ja Selena Gomez selostavat yksinkertaistetuin esimerkein asuntolainakuplan koukeroita meille maallikoille. Kertoo kuitenkin jotain maailmantalouden monimutkaisuudesta ja ailahtelevaisuudesta, että elokuvan finanssinerotkaan eivät ole kuumottavassa tilanteessa aina kartalla. Kiukkua ja turhautumista investointi- ja asuntolainapankkien laskelmointi nostattaa, vaikka yksittäisten ihmisten tragedioilla ei ratsastetakaan. Itse talouskatastrofin seuraukset jäävät jonnekin tulevaisuuteen.