Tarinallinen dokumentti Epuista
Eput-elokuvan takana on Aito Median tuottaja Ilkka Hynninen. Hän tunsi entuudestaan Saku Pollarin, jolta kysyi, josko elokuva suomirokin ikonista Eppu Normaalista kiinnostaisi.
Kiinnostihan se. Teimme ensimmäiset kuvaukset keväällä 2015, minkä jälkeen syntyi lopullinen päätös elokuvan tekemisestä, Pollari kertoo.
Dokumentaristina tunnettu Saku Pollari on tehnyt paljon töitä television puolella, eikä halua kategorisoida itseään vain ja ainoastaan dokumentaristiksi, vaan menee projekti kerrallaan. Elokuvantekijälle ei suinkaan ole haittaa mahdollisimman laajasta ammatillisesta osaamisesta.
Pidän arvokkaana, että teen paljon muutakin. Jos tekee vaikka jotakin tv-sarjaa – kuvaa, ohjaa, käsikirjoittaa, leikkaa, mitä tahansa – niin se on sitä perusduunia, missä on ihan samat lainalaisuudet. Näen sen rikkautena, että tekee myös muuta.
Dokumentti on kuitenkin lähinnä Pollarin sydäntä, ja hän kertookin pyrkineensä tietoisesti suuntautumaan dokumentin puolelle jo uransa alkuajoista lähtien. Dokumentin tyylilajeista cinéma vérité merkitsee Pollarille paljon. Mikään tietty dokumenttielokuva ei sytyttänyt kipinää dokumenttien pariin, vaan kyse oli enemmänkin dokumenttien kiehtovuudesta yleensä. Pollaria kiinnosti seurata ihmiskohtaloita. Toimittuaan aikansa kuvaajana Pollari halusi tehdä omiakin elokuvia.
Huomasin cinéma véritén kiehtovuuden, kun ihmettelin, että miksi jaksan katsoa, kun joku mummo puuhastelee mökissään. Ne olivat aina jotenkin kiinnostavia. Kun aloitin työt alalla, toimin paljon kuvaajana muiden dokumenteissa. Sieltä on jäänyt ajatus, että haluaisin kyllä seurata näitä ihmisiä, ja sen tyylistä olen paljon tehnytkin.
Eppujen kerrokset
Eput-dokumentin alkuperäinen idea oli kerrata bändin historiaa. Pollari mietti, mikä tyyli tukisi parhaiten perinteistä hyvää tarinankerrontaa – sillä tarinankerronnastahan dokumenteissakin on kyse, seikka, joka usein ohitetaan, kun puhutaan dokumentin totuudellisuudesta. Dokumentti on rakennettu siinä missä fiktioelokuvakin. Ohjaaja päätyi tekniikkaan, jossa haastateltavat puhuvat ikään kuin suoraan katsojalle silmästä silmään, vaikka puhuvat oikeasti ohjaajalle.
Lisäksi halusin tuoda tähän nykyajan seurantaa cinéma vérité -hengessä, koska sillä tavalla pystyy kärpäsenä katossa ihan eri lailla kertomaan bändikemiasta kuin mitä haastattelutilanteissa.
Saku Pollari vastasi ohjauksen lisäksi elokuvan käsikirjoituksesta. Eppu Normaali ei ollut etukäteen kovinkaan tuttu yhtye ohjaajalle, joten tietoa jouduttiin hakemaan niin kirjoista kuin arkistomateriaalistakin. Pollari teki myös taustoittavia haastatteluja. Näiden pohjalta alkoi muodostua tarinan runko.
Kun tuli päätös, että tätä aletaan tehdä, alkoi minulla Eppujen opiskelu. En ole ollut mikään fani eikä minulla ole ollut mitään syvällistä tietoa heistä.
Pollari halusi kunnioittaa aristoteelista tarinankerronnan kaavaa, joka on meille kaikille tuttu varsinkin Hollywood-elokuvista ja miksei myös televisiosta. Eput-elokuvakin noudattelee klassista draaman kaarta, eli alussa oli, jos ei nyt ihan suo, kuokka ja Jussi, niin ainakin Syrjän veljekset, joiden elämää aletaan seurata lapsuudesta eteenpäin. Perustarina lähti jo varhaisessa vaiheessa liikkeelle kärjistetystä tilanteesta, jossa on kaksi veljestä: lahjakas ja lahjaton. Tästä lähtökohdasta seurataan Eppujen tarinaa tähän päivään asti. Pollari sai varsin vapaat kädet aiheen käsittelyyn yhdellä poikkeuksella.
Sellainen rajaus tehtiin, että perheitä ei kuvata eikä käsitellä, mutta sille ei ollut tarvettakaan tarinan kertomisen kannalta. Muutoin yllätyin itsekin kuinka vapaat kädet olen saanut. Vielä editointivaiheessakin ajattelin, että tuleeko joku niskan taakse kurkkimaan, mutta ei tullut.
Projekti lähti käyntiin varsin nopealla tahdilla, ja siinä vaiheessa Saku Pollarillekin tuli mieleen katsoa, minkä tyylisiä dokumentteja rock-yhtyeistä on aiemmin tehty. Rock-dokumentteja katsoessa alkoi hahmottua mitä halutaan ja varsinkin mitä ei haluta. Pollari ei halunnut tehdä Epuista kertovaa elokuvaansa kaikkein perinteisimmän kaavan mukaan.
Kaikkien rockumenttien paperimassasta tehty peruskivi This is Spinal Tap (Hei me rokataan!, 1984) oli ohjaajalle tuttu jo entuudestaan. Vaikka se kertookin kuvitteellisen tarinan Spinal Tap -nimisen orkesterin historiasta, onnistuu Spinal Tap samalla olemaan yksi kaikkien aikojen rehellisimmistä ja onnistuneimmista rock-dokumenteista.
Dokumenttia tehdessä bändin puolelta tulikin viittauksia Spinal Tapiin.
Leikkausvaiheessa monia mehukkaita tarinoita jouduttiin Pollarin mukaan jättämään pois. Hieman kärjistäen Pollari onkin todennut, että suurin osa materiaalista jäi leikkaamon lattialle. Valintoja on pakko tehdä, jotta kokonaisuus pysyisi kasassa.
Tässä on monta tasoa, on historia, haastattelut, nykypäivän seuranta, arkistomateriaalit. Paljon joutui jättämään pois, sellaistakin, josta alussa ajatteli, että tämä nyt ainakin tulee leffaan. Niin siinä sitten kävi, että ei tullut, koska se ei tukenut tarinalinjaa.
Lue myös
Seuraava:
Maarit Lalli ja Kuudes kerta
"Minua kiinnostavat aikuiset, jotka käyttäytyvät kuin teinit."
Edellinen: Sakari Saksa ja Danny
”En halunnut tehdä skandaalielokuvaa, vaan elokuvan joka kertoo puolueettomasti Dannyn elämästä ja musiikista.”