Carol valkokangas

Oscar-gaalan lähelle Suomen ensi-iltaan ajoitettu Carol (2015) on melko tyypillinen palkintogaalahuomiosta nauttiva elokuva, jossa tähtinäyttelijät pääsevät näyttämään taitonsa tyylikkäissä puitteissa. Todd Haynesin (Kaukana Taivaasta, 2002, I’m Not There, 2007) ohjaama, Patricia Highsmithin (Lahjakas Herra Ripley, 1955) romaaniin The Price of Salt (1952) perustuva Carol, nappasikin odotetusti useita ehdokkuuksia.

Rooney Mara ja Cate Blanchett saivat molemmat sekä Golden Globe että Oscar-ehdokkuudet. Itse elokuva ja ohjaaja Haynes saivat myös Golden Globe -ehdokkuudet, mutta Oscar-ehdokkuudet suotiin vain puvustukselle, musiikille, kuvaukselle ja käsikirjoitukselle. Tämä on ymmärrettävää, sillä Carol nojaa vahvasti näyttelijöihin ja tyylikkääseen tunnelmaan ja ulkoasuun.

Nuori Therese työskentelee tavaratalossa, mutta haaveilee valokuvaajan ammatista. Poikaystävä olisi valmis ottamaan askeleen kohti vakavampaa sitoutumista, mutta Therese ei ole varma tunteistaan. Etenkään niiden heitettyä kuperkeikkaa sinä päivänä, kun tavarataloon saapuu tyylikäs perheenäiti Carol. Naiset tutustuvat, kipinät lentelevät, eikä 1950-luvulla vielä vaiettu vetovoima vaikuta olevan Carolille täysin vierasta. Hänellä on kuitenkin pelissä Theresea enemmän.

Carol on hillitty ja ennen kaikkea tyylikäs elokuva, joka ei sorru tunteellisiin ylilyönteihin, muttei myöskään viettele katsojaa syvälle elokuvan syliin. Se on ennemminkin kuin tavaratalon näyteikkuna, jota pysähtyy katsomaan ihastellen, mutta jossa olevat tavarat pysyvät ikkunan takana, käsien ulottumattomissa.

Karismaattiset näyttelijät pääsevät jälleen tekemään hienoa työtä Haynesin ohjauksessa. Vaikeuksien kanssa kamppailevia hahmoja hänen ohjauksessaan ovat aiemmin esittäneet esimerkiksi Julianne Moore elokuvassa Kaukana taivaasta (2002) ja Kate Winslet minisarjassa Mildred Pierce (2011).

Mara ja I’m not Theressa jo näytellyt Blanchett ovat loistavat valinnat pääosiin. Maran kasvot ovat täynnä hämmennystä, ja Blanchettin arvioivaan viiruun menevät silmät ja matala ääni korostavat Maran hahmon nuoruutta ja kokemattomuutta. Näyttelijöiden vastakohtaisuus tekee uskottavaksi hahmojen välisen asetelman, jossa pelissä on toisen vielä toteutumaton tulevaisuus ja toisen jo saavutettu elämä. Elokuvan parasta antia oleva loppukohtaus näytellään silmillä.

Kerronta hakee paikoin muotoaan. Alun lyhyt viivähdys lopun tapahtumiin tuntuu tarpeettomalta, ja kerronta hyppelehtii aluksi turhauttavasti. Highsmithin romaanissa näkökulma on Theresen, mutta elokuva poikkeaa molempien naisten elämässä saavuttaen parhaan rytminsä naisten ollessa yhdessä. Cartel Burwellin säveltämä musiikki on parhaimmillaan leikitellessään epävarmuuden ja häivähtävän viettelevyyden sävyillä.

Carolin teemana on rakkaus, joka ei anna kokijalleen sananvaltaa, ja jonka puolesta ollaan valmiita uhraamaan todella paljon. Tarina toimisi todennäköisesti heikosti, mikäli keskiössä olisi heteropari, mutta Carolin kuvaama rakkautta olisi silti virhe pitää jotenkin erityisesti homoseksuaalisena. Se on rakkautta, joka saa joskus mahdollisuuden ja joskus ei, ja joka toisena hetkenä satuttaa ja toisena hyväilee.