Kaivos kodin vieressä

Elettiin kevättä 2012. Mika Koskinen oli maakuntakierroksella Punaisen metsän hotellin (2011) tiimoilta. Kiinan virkamieskoneiston ja Stora Enson kiemurointiin uppoutunut dokumentti osui erityisellä tavalla yhden iisalmelaisen katsojan sydämeen.

Opettajarouva tuli melkeinpä itkien kertomaan, miten hän samaistui virkamiesten käytökseen ja paikallisiin kohtaloihin. Hän kertoi, että Kiinassa on sama tilanne kuin Iisalmessa. ”Meillä kun on täällä tämä Talvivaara.” Se oli viimeinen sytyke. Pian alettiinkin jo kuvata.

Ajoitus oli otollinen. Vaikka Talvivaaran ongelmat olivat varsinkin paikallistasolla jo alkaneet, olivat laajimmat katastrofit ja myrkyllisimmät otsikot vielä edessä. Kun Koskinen käynnisti kamerat, oli Talvivaara hakemassa paitsi uutta ympäristölupaa niin myös papereita uraanin kaivamiseen.

Talvivaaran kaivos räjäytettiin aikanaan käyntiin näyttävin elkein. Rahaa, työpaikkoja ja menestystä luvattiin tulevan kuin itsestään. Suomesta loihdittaisiin vihreän kaivosteollisuuden pioneeri. Uusi teknologia mahdollistaisi aiemmin liian pienikokoisiksi tuomittujen mineraaliesiintymien hyödyntämisen, eikä ympäristökään kärsisi.

Sittemmin Talvivaarasta on tullut huono tarina, kaivosteollisuuden kauhukuva. Hallitsemattomia vesipäästöjä on ilmaantunut vähän väliä ja kaivosta ympäröivät joet ja järvet ovat joko kuolleet tai vaurioituneet vakavasti. Tulostakaan ei ole tullut. Kaivos on ollut jo pitkään täysin valtion omistama, konkurssikypsä painajainen.

En usko, että siitä koskaan mitään tulee. Se pysyy pystyssä ainoastaan niin, että on tällainen valtio, joka väkisin puskee siihen rahaa. Kannattavaa kaivoksesta ei tule. Nyt nollatulokseenkin pääsy perustuu siihen, että odotetaan nikkelin hinnan tuplaantuvan lähivuosien aikana.

Koskinen kutsuu Nälkämaan Sampoa seurantadokumentiksi. Koskinen ja kumppanit menivät aina sinne, missä arveltiin tapahtuvan. Erilaisia kaivosta vastustavia ja puoltavia puheenvuoroja kertyi muistikorteille valtava määrä. Koskisen mukaan monen tapahtuman sisältö on tiivistynyt dokumentissa yhteen sitaattiin – aina ei irronnut sitäkään.

Ketään ei ole haastateltu, eikä kysymyksiä kysytty.

Tuttu aihe, tuore näkökulma

Talvivaara on ollut viime vuosina myös elokuvissa taajaan pinnalla. Viime vuonna Markku Heikkinen ohjasi duunareiden arkeen perehtyneen Talvivaaran miehet (2015) -dokumentin. Virkamieskoneisto sai oman osansa loasta Aleksi Salmenperän fiktiivisessä Jättiläisessä (2016). Mika Koskisen Nälkämaan Sampon (2016) fokus on paikallinen.

Olin jo aiemmin kuvannut aktivistien mielenosoituksia Helsingissä. Näitä elokuvan henkilöitä ei kuitenkaan oikein voi sanoa perinteisiksi aktivisteiksi. He ovat paikallisia ihmisiä, joiden ääni ei ole oikein kuulunut. Paikallislehdissä jonkin verran, mutta valtakunnallisessa mediassa hyvin vähän. Heidän tarinansa ja asiantuntijuutensa on jäänyt huomiotta. Onko asiantuntemusta vain korkea koulutus, insinöörit ja kalvot? Vai perehtyneisyys ja se, että tiedetään, miten luonto kiertää?

Miksi niin sanottujen pienten ihmisten ääni sitten on jäänyt paitsioon? Tähän Koskisella ei ole yksiselitteistä vastausta. Osasyyksi hän arvelee isojen yritysten medianhallintataidon. Tehokkaan ja ammattitaitoisen lobbauksen vuoksi suuryritysten näkemykset ovat aina esillä joka paikassa.

Markkinointi on myös ainakin jossain määrin toiminut. Talvivaara on ollut jo pitkään ”lappu luukulle” -kunnossa, mutta niin vain veronmaksajien rahoja on kuskattu kaivosalueelle vuodesta toiseen. Yksi selkeä syy tähän on alasajokustannusten kova hinta: kaivos pidetään pakolla pystyssä, koska loppulaskun summa tulee olemaan valtava.

Tämä on kovaa bisnestä. Mutta on Kainuussa varmasti tyytyväisiäkin ihmisiä. Talvivaara on tuonut alueelle paljon rahaa. Mutta olisi se helpompi tukea näitä ihmisiä vaikka perustamaan pieniä yrityksiä kuin maksaa kuopan kaivamisesta.

Kyllä virkamiehilläkin on aina se oma agendansa, joka edellä mennään. Tästä on mediassakin puhuttu. Varsinkin pienillä paikkakunnilla hoidetaan samassa byroossa sekä ympäristö että elinkeinoasiat. Siinä menee helposti raha edelle. Suuryritysten tarpeita kuunnellaan herkällä korvalla tässäkin maassa.

Lue myös