Viiltäviä sanoja

Seitsemän vuotta kerkesi vierähtää Tom Fordin ensimmäisten elokuvien A Single Manin (2009) ja Yön eläinten välillä. Esikoisen yksinkertainen henkilökuva antoi tilaisuuden leikitellä kuvallisella tarinankerronnalla. Yön eläimet on lisännyt vaikeuskierroksia, kun kunnianhimoinen ohjaaja on lähtenyt tavoittelemaan usean tarinatason yhteen kuromista säilyttäen samalla visuaalisen taituruuden.

Nocturnal AnimalsSusanin (Amy Adams) ylellinen elämä ei ole yhtä täydellistä kuin minä se ulkopuolisille näyttäytyy. Paineet työssä ja avioliitossa unohtuvat, kun entinen aviomies Edward (Jake Gyllenhaal) lähettää hänelle pian julkaistavan romaaninsa. Susanille omistettu ja Yön eläimiksi nimetty kirja sisältää monia viittauksia pariskunnan historiaan, mutta menneisyyden kaipuulta aluksi näyttävä tarina saa nopeasti ilkeän väkivaltaisen juonteen.

Sirpaleiseksi jäävä ja monella tarinankerronnan tasolla liikkuva Yön eläimet ei pysty täysin kasaamaan yhteen rikottua palapeliään. Se näyttää komealta, mutta tuntuu kuitenkin enemmän kuratoidulta kokoelmalta taideinstallaatioita kuin ohjatulta kokonaisuudelta. Elokuva on täynnä viittauksia taidemaailmaan, populaarikulttuuriin ja mainosten estetiikkaan. Ingressin uusklassiset maalaukset asetellaan David Lynchin Lost Highwayn (1997) rinnalle, mutta ne jäävät tyhjiksi kuviksi, jotka eivät kommunikoi muun tarinan kanssa.

Nocturnal AnimalsA Single Manissa (2009) Ford pystyi sitomaan visuaalisen maailman osaksi tarinankerrontaa, kun värit palasivat surusta toipuvan Georgen maailmaan. Yön eläimet ei tähän pysty, vaikka Seamus McGarveyn luotettava kameratyöskentely tanssii kauniisti Abel Korzeniowski tummanpuhuvan musiikin tahdissa.

Paikoitellen Ford esittää nokkelia elokuvallisia tapoja viedä tarinaa eteenpäin. Puhelinkeskustelu hississä leikittelee katsojan ja kuulijan saamalla tiedolla oivaltavasti ja vaikka haavoittuneita metaforisia eläimiä vilisee elokuvassa paikoin hieman liikaa, on visuaalinen vaarantuntu hienosti rakennettu. Kuori ei olekaan Yön eläinten ongelma, vaan se mitä elokuvan sisältä löytyy.

Nocturnal AnimalsEdwardin hylätyksi tuleminen esitetään herkän miehen oikeutettuna kostotarinana, joka saa Susanin muistelemaan mennyttä suhdettaan uudessa valossa. Yön eläimet sivuuttaa Susanin tarinan, joka elokuvan edetessä kutistuu muuttaen hänet oman tarinansa sivuhenkilöksi. Katkeroituneen kirjan näkökulma ottaa myös vallan elokuvassa, jossa naiset esitetään passiivisina mallinukkeina. Galleriaa pyörittävä Susankin esitellään heti alussa patsasmaisena hahmona muiden taideteosten joukossa ja ainoastaan Amy Adamsin ilmeikkäät kasvot vastustavat hahmon muuttumista ontoksi esineeksi.

Ilkeän naisvihamielisyyden lisäksi Yön eläimet kuljettaa mukanaan problemaattista kuvaa työväenluokasta, joka esitetään kouluttamattomana ja vaistojensa varassa elävänä stereotypiana. Hulppeaan elämäänsä tylsistyneen Susanin talousongelmat uhkaavat kasvojen menetyksellä, eivät oikealla köyhyydellä.

Nocturnal AnimalsYön eläimet onkin täynnä tyhjää provokaatiota. Elokuva tuntuu luottavan erittäin ammattitaitoisiin näyttelijöihinsä tehdäkseen paperinohuista hahmoista inhimillisen haavoittuvaisia. Parhaiten heistä onnistuu edellä mainitun Adamsin lisäksi työlleen omistautunutta poliisia esittävä Michael Shannon.

Yön eläimet on täynnä estetisoitua misogyniaa ja problemaattista luokkien vastakkainasettelua. Elokuvan huikean kaunis kuvallinen maailma tarjoaa keinon katsoa poispäin vaikeista kysymyksistä, minkä turvin jopa väkivaltaan luodaan etäisyyttä. Yön eläimet näyttää älykkäämmältä kuin se on. Tom Ford on haukannut liian ison palan monimutkaisella tarinallaan, eikä onnistu luomaan sille sisältöä, joka vastaisi kiiltelevää kuorta.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,5 / 4 henkilöä