Anomalisa valkokangas

Charlie Kaufmanin nimi herättää oitis obskuureja tunnelmia ja mielikuvia. Kaufmanin kirjavalle uralle mahtuu muun muassa sellaisten elokuvien käsikirjoitukset, kuten Being John Malkovich, Adaptation. Minun versioni ja Tahraton mieli, joissa tapahtumat seuraavat toisiaan vähintään kummallisesti, eivätkä aina normaalisti ymmärrettävän logiikan mukaan. Nyt nähtävä stop motion -animaatio Anomalisa (2015) on Kaufmanin ja Duke Johnsonin yhteisohjaus, joka perustuu Kaufmanin samannimiseen näytelmään. Anomalisan juoni on ehkä tekijänsä monia töitä suoraviivaisempi mutta toteutuksen absurdit sävyt ja vieraantuneisuuden kuvaus ovat tuttua Kaufmania.

Michael Stone (äänenä David Thewlis) on asiakaspalvelun saloihin perehtynyt kirjailija, jolla on vaikeuksia löytää kontaktia muihin ihmisiin. Hänelle kaikki ihmiset, perheensä mukaan lukien, näyttävät ja kuulostavat yhdeltä ja samalta. Stone lentää konferenssiin Cincinnatiin ja tapaa hotellissa Lisan (Jennifer Jason Leigh), johon lumoutuu hetkessä, vaikka Lisa on mielestään tavanomainen. Kaikki pitävät ystävästäni Emilystä, hän sanoo. Michael näkee Lisassa jotain erityistä, poikkeuksellista. Siihen elokuvan nimikin viittaa, anomaliaan.

Anomalisa tapahtuu lähestulkoon kokonaan pramean kliinisessä hotellissa, jossa ihmiset ovat samoja puhuvia päitä, käytävät ja huoneet jatkuvat toistensa kaltaisina. Sattumoisin kaikki asiakaspalvelutehtäviä elokuvassa edustavat ovat Stonelle niitä rasittavimpia, välttämättömiä kohtaamisia. Michael ja Lisa kohtaavat syvemmin hetken, ennen kuin on taas jatkettava. Asetelma tuo mieleen ainakin Sofia Coppolan Lost in Translationin (2003). Michaelin angstin taustoja ei juuri avata, mutta Lisa näyttää olevan tälle pelastus, ruohonkorsi, jonka avulla Michael luulee karistavansa eksistentiaaliahdistuksensa. Harvoinpa syviä ongelmia niin vain ratkaistaan.

Kyynikko väittäisi, että alati tupakoiva ja drinkkejä ryystävä Michael on depressiivisen itsekäs luikku, joka naisten housuihin hyppäämällä koittaa heppoisesti päästä irti yksinäisyydestään. Tapaahan hän Cincinnatissa lyhyesti epätoivoissaan myös vuosikymmen aiemmin jättämänsä Bellan. Toisaalta Michael näyttää vilpittömästi ihailevan Lisan mutkatonta jalat maassa -asennetta ja naiiviakin pulppuavuutta, jonka taakse kuitenkin kätkeytyy yksinoloa ja traumoja.

Nukkeanimaation tunnelma on kauttaaltaan yhtä aikaa hämyisän epätodellinen ja raastavan arkinen. Surrealistinen unijakso on tuttua Kaufmania. Animaatiotekniikan vahvuudet ilmenevät parhaiten pienten ja tavanomaisten yksityiskohtien kuvaamisessa, jääpala-astian täyttämisessä ja telkkarikanavilla surffailussa. Myös tunnetasolla onnistutaan säväyttämään, ja vaikean kömpelö seksikohtaus banaaliudessaan on sekä uskottava että vieraannuttava. Arjen huumoria ei unohdeta, vaikka surumielisyys leijuukin kaiken ympärillä.

Tietokoneteknologia ei sitten tuhonnutkaan vanhaa stop motion -tekniikkaa, ja viime vuosina muun muassa Wes Andersonin samaa tekniikkaa hyödyntänyt Fantastic Mr. Fox (2009) on edustanut kiintoisaa aikuisten animaatiota. Ajatus Anomalisan kaikista pienoismallilavasteista ja nukeista on kutkuttava, animaation kuvaukseen käytetyistä työtunneista vielä huikaisevampi. Kylmän nihkeitäkin väreitä nostattavan elokuvan huippuja on sen äänen ja kuvan kerronnallisuuden saumaton natsaaminen. David Thewlisin ja yleensä aina huikean Jennifer Jason Leighin ääninäyttelijäsuoritukset Michaelina ja Lisana ovat vangitsevia, ja Lisan raukea Girls Just Wanna Have Fun -hyräily leffan kiintopisteitä, joihin voi Michaelin tavoin hypnoottisesti upota.

Auditiivinen on myös kerronnallinen valinta, joka kuvaa Michaelin sielunmaisemaa. Hän kuulee kaikkien ympärillä olevien ihmisten äänen samana. Jopa lapset puhuvat tällä persoonattoman monotonisella miehen äänellä. Lisa tuo tähän poikkeuksen. Suoraviivaisuudessaan tämä tehokeino kuvaa Michaelin maailmaa paremmin kuin tuhat selitystä.