Kohta 18 valkokangas

Parin viime vuoden aikana on tehty tukku elokuvia, jotka ovat tavalla tai toisella käsitelleet mieheksi varttumisen vaikeutta. Päähuomion ovat saaneet poikavuosiinsa jämähtäneet kolmekymppiset (Napapiirin sankarit, Veijarit, Pussikaljaelokuva, Kulman kundit), kun taas täysi-ikäisyyden kynnyksellä olevien miehistyminen on jäänyt vähemmälle käsittelylle (Elokuu, Rat King). Lyhytelokuvistaan tunnetuksi tulleen Maarit Lallin ensimmäinen pitkä elokuva, Kohta 18, pureutuukin nimenomaan nuorten miesten orastavaan itsenäistymisvaiheeseen ja aivan eri vakavuudella kuin yksikään aiemmista viime vuosien miehistymiskertomuksista.

Lalli on käsikirjoittanut elokuvan yhdessä Henrik Mäki-Tanilan kanssa, joka myös näyttelee elokuvassa yhtä viidestä nuorukaisesta. Miehenalut ovat täyttämässä kahdeksantoista ja viettävät aikaa yhdessä sekä läpikäyvät itsenäistymiseen ja aikuistumiseen liittyviä konflikteja vanhempiensa kanssa. Porukan yhdessä viettämä aika toimii löyhänä kehyksenä jokaisen nuorukaisen omalle erilliselle tarinalle. Valitussa kerrontamuodossa ovat elokuvan vahvuudet ja heikkoudet.

Poikien tarinat ovat hyviä ja pääosien esittäjät todella hyviä. Nuorten miesten yhdessäolon kuvauksessa on tarvittavaa katu-uskottavuutta ja dialogi on hämmentävän aidonoloista. Suomalaista elokuvaa yleensä riippakiven lailla rasittavasta kirjoitettujen repliikkien kankeasta äänenlausumisesta ei ole tietoakaan. Päinvastoin, dialogin ja näyttelijäntyön osalta voisi välillä luulla katsovansa dokumenttia näytellyn elokuvan sijaan.

Elokuvan päähenkilöt eivät ole ongelmanuoria vaan tavallisia, keskinkertaista keskiluokkaa edustavien perheiden poikia. Toki asetelmat ovat tarinankerronnan vaatimusten mukaan dramatisoituja, mutta perusteiltaan poikien tarinat ovat arkisia ja siten hyvin samaistuttavia: yksi haluaa muuttaa pois kotoa äidin helmoista, toinen saattaa tyttöystävänsä raskaaksi, kolmas joutuu huolehtimaan pikkuveljestään, neljännellä on etäinen suhde isäänsä ja viidennen pössyttelystä eripuraiset vanhemmat ovat huolissaan.

Temaattisesti tarkasteltuna vastaavia aiheita on käsitelty lukuisissa elokuvissa aiemminkin ja osassa tarinoita onkin hienoista kliseisyyttä. Osaavalla näyttelijäntyöllä sekä hyvällä tilannetajulla rakennetut kohtaukset tekevät tarinoista kuitenkin sujuvia, puhuttelevia ja koskettavia. Parhaimmillaan elokuva kykenee nostamaan nuorten miesten ystävyydestä esiin varsin harvoin havainnoituja piirteitä. Vaikka kaveriporukassa ollaan tietoisia toisten perheistä, omia vanhempia ja perheen sisäisiä ongelmia ei juurikaan nosteta keskusteluun vaan niitä saatetaan puolitotuuksilla hieman häpeillen peitellä tai ohittaa läpällä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö toisten ongelmia tiedostettaisi ja niihin osattaisi suhtautua tarpeen vaatimalla vakavuudella.

Sanattomuuden puhuttelevuus korostuu kenties parhaiten Akselin ja tämän isän etäisen suhteen kuvauksessa. Vaikka suhde ei ole läheinen ja Akselin kavereille tämän isä on ”kuollut”, kyse ei ole merkityksettömästä suhteesta. Kun isä tekee pojalleen metsästyskopissa makkaravoileivän, tekee Akseli jatkossa itselleen samanlaisen makkaravoileivän kaveriporukan grillatessa. Isällä on merkitystä.

Ohjaaja Lallin mukaan juuri Akselin tarina on kokonaisuudessaan Henrik Mäki-Tanilan kirjoittama. Kiinnostavaa kyllä Akselin tarinassa ja kerronnassa aikuisen alleviivaavaa otetta onkin vähiten läsnä ja kuvalla kerrotaan ratkaisevasti dialogia enemmän. Tämä ei tarkoita sitä, että toiset tarinat olisivat huonompia, kyse on nyanssierosta.

Siinä missä poikien lyhytelokuvamaiset tarinat ovat onnistuneita ja riittävän syvälle meneviä koskettavien henkilökuvien muotoutumiseksi, pitkään elokuvaan tarvittu episodit yhteen kokoava kehystarina vaikuttaa keinotekoiselta. Vuoronperään kerrotut tarinat sidotaan yhteen kaveriporukan yhdessä viettämän ajan ja kertojaäänen (viidennen tarinan Joni) avulla. Ratkaisu tekee teoksen kokonaiskerronnasta aavistuksen kankean ja kaavamaisen. Kehystarina ja kerronnan rakenne olisivat kaivanneet ripauksen luovuutta siihen, miten erilliset tarinat lomitetaan kokonaisuudeksi.

Toisaalta tarinat muodostavat yhdessä sen verran merkittävän läpileikkauksen 2010-luvun nuorten ja nuorten aikuisten elämänpiiristä, että Kohta 18 ansaitsee paikkansa yhtenä tärkeänä elokuvallisena ajankuvanamme Aku Louhimiehen Vuosaaren rinnalla. Yksilöiden kautta eletyn arjen yleisellekin tasolle yltävässä havainnoinnissa Lallin elokuvaa voisi verrata kymmenen vuoden takaiseen Jarmo Lampelan Jokeen (2001).

Kohta 18 ei ole myöskään pelkkä nuortenelokuva. Vaikka sen päähenkilöt ja tarinoissa käsitellyt teemat toimivat suorimmin nuorille katsojille, elokuvan tavat käsitellä asioita ja havainnoida arkea puhuttelevat todennäköisesti eniten vanhempia katsojia, aikuisia, joilla on omia lapsia ikään katsomatta. Taiteen kautta avautuva omaan elämään ja kokemuspiiriin kuuluva arki koskettaa nimittäin aina väistämättömällä tavalla.