Yacoubian – Talo Kairossa valkokangas

Egyptiläisen elokuvan merkitys arabialaiselle populaarikulttuurille vastaa Hollywoodin ja Bollywoodin tuotantokoneistoja, ja esimerkiksi egyptiläisiä saippuasarjoja seurataan joka puolella arabiankielistä maailmaa kuin telenoveloita. Länsimaihin egyptiläiset tuotannot kuitenkaan harvoin päätyvät, joten jo sen takia Yacoubian – Talo Kairossa on katsomisen arvoisen.

Yacoubian – Talo Kairossa siirtää jälleen suositun romaanin valkokankaalle. Alaa el-Aswanyn samanniminen romaani sijoittuu todelliseen kairolaiseen kerrostaloon, jossa maan eri sosiaaliluokat, ammatit ja elämäntilanteet ovat metaforisesti edustettuina. Asukkaiden ongelmat pyrkivät heijastamaan laajasti nykypäivän egyptiläistä elämää. Tämä elämä on teoksen mukaan melkein poikkeuksetta hyvin traagista.

Armoa eivät tekijöiltä saa niin jihadistit kuin homotkaan, eivät sadistiset poliisit eivätkä yksinhuoltajaäidit. Ainoa hyvä ihminen itsekeskeisten ihmisten keskellä on nuori nainen Buthayna (Hind Sabry), joka pyrkii säilyttämään moraalinsa epätoivoisissakin olosuhteissa. Arabimaissa kovaa kohua herätti erityisesti inhimillisen homohahmon (Khaled el Sawy) tuominen valkokankaalle. Tasa-arvoisesti hahmo on yhtä itsekäs ja onneton kuin kaikki muutkin. Poliitikot, virkavalta, ääri-islamistit ja kaikensorttiset pikkuhuijarit ovat kaikki samalla viivalla, sillä aina löytyy vahvempi ja suurempi hyväksikäyttäjä.

Talon omistava vanheneva playboy (Adel Imam) vahvassa meikissään tuo elävästi mieleen Kuolema Venetsiassa -elokuvan Gustave Aschenbachin (Dirk Bogarde) epätoivoisessa nuoruuden tavoittelussaan. Jihadistien leirille sijoittuva kohtaus on mielenkiintoinen ja yllättävän hauskaan sävyyn kuvattu, mikä herättää kysymyksen sen todenmukaisuudesta. Siellä kun romantiikkakin kukoistaa. Egyptin kristityt koptit on kuvattu hyvin samaan tapaan kuin eurooppalaisessa elokuvassa vanhastaan juutalaiset: rahanahneina ja moraalittomina kieroilijoina.

Mielenkiintoisinta elokuvassa on nimenomaan egyptiläisyys ja välähdykset normaalia katuelämää, melko siistityssä ja sliipatussa muodossaankin. Juonikeskeinen elokuva on traagisuudestaan huolimatta perustarinankerrontaa ja henkilöhahmot edustavat enemmän arkkityyppejä kuin psykologisesti moniulotteisia ihmiskuvia. Teemalaulunakin soi arabimusiikin sijaan hiukan kuluneesti Edith Piafin klassikko La vie en rose. Loskaisen kevään keskellä Yacoubian – Talo Kairossa tarjoaa kuitenkin kaukokaipuiselle kolme tuntia perinteistä draamaa ja välimerellistä aurinkoa koko rahalla.