Armadillo kotikatsomo

Janus Metzin sotadokumentti Armadillo (2010) oli viime vuoden puhutuin elokuva Tanskassa. Sen pitäisi puhututtaa muuallakin. Levottomassa Etelä-Afganistanissa vuonna 2009 kuvattu dokumentti seuraa tanskalaissotilaiden arkea, mutta se voisi kertoa minkä tahansa kriisinhallintaoperaatioon osallistuvan maan rauhanturvaajista.

Metz ja kuvaaja Lars Skree viettivät brittien ja tanskalaisten jakamassa Armadillon sotilastukikohdassa puoli vuotta ja altistivat itsensä samoille vaaroille kuin NATO:n johtamat ISAF-joukot. Dokumentaristit kuvasivat maanmiehiään tiedustelutehtävissä ja taistelutilanteissa, mutta myös tappamassa aikaa, pelaamassa tietokonepelejä ja katsomassa pornoa.

Osa seurattavista sotilaista on ensimmäistä kertaa rauhanturvatehtävissä. He kertovat tulleensa Afganistaniin hakemaan jännitystä ja sitä toverihenkeä, jota vain armeijan miesporukoissa pääsee kokemaan. Toiminnan tavoitteista ja päämääristä puhutaan ainoastaan operatiivisella tasolla.

Sotilaiden on vaikea erottaa suojelemiaan siviilejä vihollisista. Kohtaamiset paikallisten kanssa ovat haparoivia. Köyhät ja monikymmenvuotisen sotimisen uuvuttamat maanviljelijät toivovat vain, ettei heidän unikkopeltojaan tallottaisi, asumuksiaan pommitettaisi eikä lehmiään tapettaisi. Kaikkea tätä rauhanturvaajat kuitenkin tekevät yrittäessään kitkeä talibanit omalta vastuualueeltaan.

Dokumentin kaoottiset taistelukohtaukset ovat poikkeuksellisen intensiivisiä. Vihollinen pysyy näkymättömissä, sotilaat juoksentelevat sinne tänne ja ampuvat umpimähkään. Sotilaiden kypäriin asennetut kamerat taltioivat sodan sekavuuden, sattumanvaraisuuden ja sairauden.

Talibanit demonisoidaan niin tehokkaasti, että kun heitä pitkän odotuksen jälkeen vihdoin päästään tappamaan, toiminta näyttää synnyttävän puhdasta mielihyvää ja voitonriemua. Raivotautisen koirankin lopettaminen tuntuisi vaikeammalta kuin talibanien listiminen, kuten eräs sotilas asian muotoilee. Tappamisesta syntyvä joukkohurmos testosteronia uhkuvine jälkipuinteineen on niin vastenmielistä seurattavaa, että elokuva jättää jälkeensä fyysisen epämukavuudentunteen.

Sota on tunnetusti jossain määrin omalakinen poikkeustilanne, jonka olosuhteita ja todellisuutta ulkopuolisten on vaikea ymmärtää. Kaikki parhaat sotaelokuvat korostavat sodan tätä puolta, niin myös Armadillo. Sitä onkin verrattu sellaisiin fiktiivisiin sotaelokuviin kuin Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt. (1979) ja Kathryn Bigelowin Hurt Locker (2008).

Tärkeä ja vaikuttava dokumentti kyseenalaistaa nuorten sotilaiden valmiudet ja motiivit rauhanturvaamiseen. Viime kädessä se pakottaa pohtimaan koko rauhanturvaamisen mielekkyyttä tilanteessa, jossa paikallinen väestö ei koe saavansa tarvitsemaansa apua. On uskallettava kysyä, edistääkö toiminta rauhaa ja vakautta, vai lietsooko se kaaosta ja väkivaltaa.