Kulttikansiot

Chris Carterin luoma Salaiset kansiot (The X-Files, 1993-2002) oli 1990-luvun hittisarja, jolla oli sekä laaja yleisö että vannoutunut, x-fiileinä tunnettu uskollinen fanijoukko. Se, että sarja jauhaa edelleen SubTV:llä ilmeisessä kestorotaatiossa (vertaa Frasier) ja että monet nykysarjat kulkevat Salaisten kansioiden jalanjäljillä, kertoo paljon siitä, että sarja on paitsi kestänyt ajan hammasta myös jättänyt syvät hampaanjäljet länsimaiseen popkulttuuriin.

Vaikka Salaiset kansiot onkin omintakeinen sekoitus draamaa, dekkaria, komediaa, kauhua, jännitystä ja paranormaaleja ilmiöitä, jakautuvat sarjan jaksot tarkalleen kahteen arkkityyppiin. Näistä toinen ammentaa ufoista, avaruusolennoista ja hallitussalaliitoista, toinen puolestaan esittelee katsojille viikon hirviön, joko konkreettisesti (demonit, kansantarustojen sekä b-elokuvien möröt) tai kuvainnollisesti (yliluonnollisilla kyvyillä varustetut sarjamurhaajat).

Hirviöjaksot ovat yhden jakson mittaisia, sarjan ufopääjuoni, mytharc (mytologiaa ja kaarta tarkoittavien sanojen mythology ja arc sulautuma) puolestaan kattaa kolmanneksen koko sarjasta, usein moniosaisiin episodeihin jaettuna - sekä tietenkin ensimmäisen X-Files -elokuvan Salaiset kansiot: Taistelu tulevaisuudesta (1998).

Sarjan ytimessä ovat kuitenkin kaksi selittämättömiä rikoksia, X-kansioita tutkivaa FBI:n erikoisagenttia. Fox "Spooky" eli "Huuhaa" Mulder (David Duchovny) onyliluonnollisen ekspertti, jonka primus motor on lapsuuden trauma, avaruusolioiden sieppaama pikkusisko, Dana Scully (Gillian Anderson) on puolestaan lääkäri ja parivaljakon skeptikko, järjen ääni aina järjettömyyksiin asti.

Mulder näkee tavallisimmassakin rikostapauksessa avaruuslepakoita, Scully ei suostu uskomaan edes kummituksiin vaikka kohtaa niitä enemmän kuin Saituri jouluyönä. Outoa kyllä, tämä ei estä jälkimmäistä agenttia olemasta harras katolilainen.

Ei heikkohermoisille, ehdoton ei tosikoille

Mutta mikä ihme tekee tästä epätodennäköisistä aineksista kyhätystä sarjasta niin hyvän, että sitä tehtiin vuosikymmen, ainakin kaksi elokuvaa ja se pyörii edelleen televisiossa?

Twin Peaksinperillisenä usein pidetyssä Salaisissa kansioissayksinkertaisesti kaikki loksahti kohdalleen. Toki sarjalla kesti tovi päästä käyntiin, mutta kun kansiot kerran lähtivät lentoon, eivät ne halunneet millään laskeutua.

Sarjan synkkä, aavemainen ilmapiiri on osittain perua Twin Peaksista, mutta yhtä lailla taustalla vaikuttavat sellaiset tv-sarjat kuin Kolchak ja Hämärän rajamailla.Vaikka "pahis peilissä" -kohtaus esiintyi sarjassa useammin kuin kerran, loi Salaiset kansiot myös aivan omaa kuvastoaan. Kaiken kruunasi Mark Snown hyytävä tunnusmusiikki.

Sarjan suola olivat kuitenkin sen näyttelijät. Duchovnyn ja Andersonin kemiat pelaavat jokaista katsetta myöten täydellisesti yhteen. Lisäksi oman mausteensa antaa päähenkilöiden välille hitaasti kehittyvä romanttinen jännite. Salaisten kansioiden huonoimmankin jakson jaksaa katsella jo pelkkien näyttelijöiden vuoksi.

Vuosien saatossa kieltämättä itseään toistavan sarjan suosio hiipui, mutta taso pysyi silti kohdallaan, vaikka katsojaluvut ja konsensus muuta väittivätkin. Lisäksi näyttelijäkaartiin tuli pieniä muutoksia ja sarja poiki yhden järjettömän spinoff-sarjan sekä pari tietokonepeliä. Mutta näistä kaikista on parempi olla aivan hiljaa.

Totuus pysyi siellä ulkona

"The Truth is Out There","Totuus on tuolla ulkona"oli sarjan alkuteksteissä toistuva slogan, joka välillä vaihtui muihin teksteihin kuten "Trust No One"tai "Everything Dies" (näiden bongailu oli vakavaa puuhaa yläasteikäiselle nörtille). Tunnuslause viittasi Mulderin polttavaan tarpeeseen paljastaa totuus ufosalaliitosta, jonka uhriksi hänen siskonsa oli joutunut.

Sarjan ufomytologiajuonta jouduttiin kuitenkin ilmeisen tuotannollisista syistä kirjoittamaan jatkuvasti uudelleen ja lopulta se oli ihmismuotoisia alien-supersotilaita sisältävää naurettavaa sekasotkua. Kaiken huipuksi mytharcille ei saatu edes päätöstä (vaikka Chris Carter onkin lupaillut juonen päättävää kolmatta X-Files-elokuvaa).

Silti mytologiajaksoissa tunnelma on aina kohdallaan. Agentit ovat pelkkiä pelinappuloita maailmanlaajuisessa salaliitossa, edes omiin ei voi luottaa ja vainoharha välittyy jokaisesta kohtauksesta.Muun muassa näistä syistä jaksaa Salaisten kansioiden mytharcia seurata päähännättömyydestä huolimatta yhä uudelleen. Tätä tuskin voi sanoa samantyylistä mytologiaa luovasta saarisaippua Lostista sarjan päätyttyä.

Missään nimessä ei myöskään sovi unohtaa sarjan edetessä korostuneita huumorielementtejä. Pitkälti hauskuus perustui samojen visuaalisten, dialogisten ja juonellisten kaavojen jatkuvaan toistoon, mutta välillä mentiin puhtaasti campin puolelle. Esimerkiksi jaksossa Home perähikiän sisäsiittoiset puolieläinveljekset pitävät neliraaja-amputoitua äitiään sängyn alla synnytyskoneena. Tästä järjettömyydestä ei tietääkseni edes mikään kaapeli-Dexter ole vielä pistänyt paremmaksi.

Hieman paradoksaalisesti Salaisten kansioiden suosio oli selvä merkki siitä, että katsojat halusivat jo viime vuosikymmenellä pitkäkestoisia juonia muuallekin kuin Kauniisiin ja rohkeisiin. Nykyään tällaiset juonikaaret ovat kaikkien sarjojen vakiokamaa, kun taas päällekäin Salaisten kansioiden kanssa pyörinyt, alusta loppuun asti yhtenäiseksi tarinaksi käsikirjoitettu Babylon 5 oli suunnattu valitettavan kapealla katsojajoukolle.

Amazon.comista voi ostaa kaikki Salaiset kansiot muutamalla sadalla jenkkitaalalla, mutta jos budjetti ei veny aivan näin pitkälle, kannattaa hyllyyn ehdottomasti poimia tuotantokausi numero kolme. Sarjaa näkemättömän voi olla hankalaa ottaa kiinni parin ensimmäisen kauden mytologiatapahtumat, mutta muuten on kolmoskausi täydellinen yhdistelmä sarjan parhaita aineksia humanoideista vesihirviöihin, komediasta aidosti pelottavaan kauhuun.