Guy Maddinin merkillinen maailma

Kanadalainen elokuvantekijä, Guy Maddin, kulkee omia polkujaan. Varhaisen mykkäelokuvan suuntaan syvään kumartava ohjaaja-käsikirjoittaja kertoo absurdeja tarinoita merkillisistä ihmisistä surrealistisissa maailmoissa.

Maddinin elokuvien tavaramerkkejä ovat mykkäelokuvista tutut iiris-kuvat, näyttelijöiden voimakkaasti meikatut, liioitellun ilmeikkäät kasvot sekä rakeinen, mustavalkoinen kuva. Elokuvat sijoittuvat usein 1920-luvulle ja suuren lamakauden ahdistukseen. Dialogia on tavallisesti vain vähän jos lainkaan, tapahtumia selitetään musiikin, välitekstien tai voice overin avulla. Kauheaa, koomista ja traagista häpeilemättömän melodramaattisesti yhdistelevät tarinat kerrotaan usein välähdyksenomaisina kuvina ennemminkin kuin eteenpäin saumattomasti soljuvana kuvakavalkadina.

Viimeisten reilun kahdenkymmenen vuoden aikana Guy Maddin on tehnyt 23 lyhyttä ja 10 pitkää elokuvaa. Toistuvia teemoja ovat rakkaus, elämä, kuolema, ihmissuhteet, perhe, koti sekä ruumiillisuuden eri ulottuvuudet erittäin absurdilla ja ennakkoluulottomalla tavalla käsiteltyinä.

Taloustieteilijästä elokuvantekijäksi

Maddinilla ei ole varsinaista elokuvakoulutusta, vaan hän päätyi tekijäksi katsomalla roppakaupalla elokuvia alalla työskennelleiden ystäviensä kanssa. Taloustiedettä opiskelleen Maddinin ensimmäinen oma lyhytelokuva, The Dead Father (1986), oli kaikessa eksentrisyydessään niin näkemyksellisen omaperäinen, että työn nähneet ystävät saivat miehen vakuuttuneeksi uuden uravalinnan välttämättömyydestä.

The Dead Father on jo hyvin "maddinmainen". Se on kauhutarina perheestä, jota on johdettu patriarkan rautaisella otteella, niin rautaisella, että ote ei ota hellittääkseen edes isän kuollessa. Maddinille ominainen surumielisyys, perhedynamiikan hirtehinen luotaaminen, kauhuelementtien sekoittuminen komiikkaan sekä groteskilla ruumiillisuudella leikittely ovat läsnä jo tässä ensimmäisessä työssä. The Dead Father ei myöskään ole viimeinen Maddinin elokuvista, jossa kuolleet haahuilevat elävien keskuudessa, eikä ainoa, jossa harjoitetaan kannibalismia.

Ruumiin absurdit ulottuvuudet

Ihmisruumiin ulokkeet ja sisällöt ovat kovilla Maddinin käsittelyssä: Milloin veli himoitsee sisartaan (Brand Upon the Brain!), milloin poika syö isänsä (The Dead Father) tai äiti poikansa ruumista (Brand Upon the Brain!). Ja milloin hullu tiedemies ottaa hoiviinsa orpolapsia vain imeäkseen näiden selkäytimestä ihmeellistä, humalluttavaa nektaria (Brand Upon the Brain!). Ja kun ruumiit eivät ole ruhjottuina, himottuina tai syötävinä, niitä läpsitään, kuten kerrassaan riemastuttavassa lyhytelokuvassa Sissy Boy Slap Party (1995).

Palkitussa lyhytelokuvassa The Heart of the World (2000) ollaan kirjaimellisesti sydämen asialla, sillä maapallo tekee kuolemaa parantumattomien sydänvaivojen vuoksi. Kilpakosijoiden kauhistukseksi maailma kuitenkin pelastuu, kun urhea, ihana Anna (Leslie Bais) vaihtaa planeettamme väsyneen sydämen omaan, vahvemmin sykkivään sydämeensä.

Suomessakin festivaaleja kiertänyt, Isabella Rosselinin tähdittämä Saddest Music in the World (2003) kertoo häikäilemättömästä oluttehtailijasta: hän järjestää kilpailun maailman surullisimman laulun löytämiseksi, jotta ihmisillä olisi entistä enemmän surua hukutettavana oluttuoppeihinsa. Isabella Rosselini on kilpailun tuomari, traagisessa onnettomuudessa jalkansa menettänyt kaunotar. Jalattomuus vaihtuu humalluttavaksi vapaudeksi naisen saadessa käyttöönsä kullanväristä olutta välkehtivät lasiset tekojalat.

Koti, perhe ja ihmeelliset ihmissuhteet

Winnipegistä kotoisin oleva ja siellä edelleen asuva ja työskentelevä Guy Maddin on käsitellyt kotikaupunkiaan, kanadalaisuutta sekä perhe- ja ystävyyssuhteita läpi tuotantonsa. Maddinin viimeisimmät elokuvat ovat voimakkaan omaelämäkerrallisia, ihmissuhteisiin ja Winnipegiin keskittyviä kuvitelmia ohjaajan omasta elämästä.

Fiktiivinen omaelämäkertaelokuva Brand Upon the Brain! (2006) ja niin ikään omaelämäkerrallinen "fantasiadokumenttielokuva" My Winnipeg (2007) avaavat ovet ja ikkunat elokuvantekijä Maddinin ihmeelliseen maailmaan. My Winnipegin keskiössä on Maddinin näkemys kotikaupungistaan. Brand Upon the Brain! kertoo Guy Maddin -nimisen elokuvantekijän lapsuudesta eristetyllä rannikkoalueella. Pikku Guy on rakastunut kauniiseen sisareensa, hänen äitinsä on neuroottisen kontrolloiva matriarkka ja isä jatkuvasti poissaoleva, silti häiritsevän hallitseva tiedemies.

Brand Upon the Brain! onnistuu kenties muita Maddinin elokuvia tasapainoisemmin kokoamaan yhteen teemoja ja elementtejä, joita hän on hyödyntänyt läpi tuotantonsa: kapinointi rajoja ja kontrollointia vastaan keinoja kaihtamatta, innovatiivinen kuvakerronta, välitekstit, tarinan kerrontaan osallistuvan musiikin käyttö, insesti, ylenpalttinen seksuaalisuus, elävät kuolleet, kannibalismi ja ylipäätään ruumiillisuudella leikittely. Kaikki nämä ovat keskeisessä roolissa tässä merkillisessä, ylenpalttisessa, mutta tasapainoisessa elämäkertaelokuvassa.

Guy Maddin onnistuu olemaan sielukas groteskien ruumiidensa keskelläkin. Ennakkoluulottomasti tyylejä, näkyjä, kuvia ja kuvitelmia toisiinsa sujuvan sumuisiksi kuviksi kehittelevän taiteilijan töissä suru on kaunista, ilo haikeaa ja kauhu koomista. Maddinin parhaillaan tekeillä olevan pitkän elokuvan, Os Invisíveisin, keskiössä ovat ihmissuhteet, elämä ja ystävyys, Maddinin loppumattoman kiinnostuksen kohteet. Elokuvan yhtä pääosaa näyttelee iranilainen elokuvantekijä Abbas Kiarostami.