Clint Eastwood vastaan Michael Moore

Tunnustus: Clint Eastwood on eräs lempinäyttelijöistäni ja -ohjaajistani. Toinen tunnustus: Michael Moore ei ole.

Toukokuun viimeisenä päivänä 78 vuotta täyttäneen Clint Eastwoodin elokuvat edustavat amerikkalaista draamaa puhtaimmillaan ja parhaimmillaan. Eastwoodin nykytuotannossa kiteytyy se Hollywoodin vuosikymmenten perinne, joka on 1970-luvulta asti ollut katoamassa - tai oikeammin siirtymässä independent-tuotantoihin.

Esimerkiksi Eastwoodin 2000-luvun helmi, nykyisyyden ja lapsuuden traumojen törmäämistä kuvaava Menneisyyden ote (2003) on ehkä eräs vuosikymmenen parhaita ja moniulotteisimpia amerikkalaisia elokuvia.

Oscar-palkitussa Million Dollar Babyssa (2004) taas yhdistyvät taiten niin periamerikkalaiset kuin yleisinhimillisetkin teemat: vanheneminen, unelma paremmasta, itsensä voittaminen ja hyväksyminen sekä lopulta vapaus päättää omasta elämästään.

Toki Eastwoodin uralle mahtuu myös kammottavia epäonnistumisia ja keskinkertaisia tekeleitä, muttei myöskään sovi unohtaa miehen mittavaa ja jopa epätodennäköistä näyttelijänuraa aina Sergio Leonen italowesterneistä Clintin itsensä ohjaamaan Armottomaan (1992).

Guns don't kill people. People kill people.

Mutta mitä tekemistä Dirty Harrylla on Dirty Michaelin kanssa? Ammatin lisäksi ei mitään. Eastwoodin kerrotaan silti National Board of Reviewin gaalaillallisella vitsailleen: Michael Moore and I actually have a lot in common, we both appreciate living in a country where there's free expression... but, Michael, if you ever show up at my front door with a camera - I'll kill you.

Heitollaan Clint viittasi Mooren elokuvan Bowling for Columbine (2002) kohtaukseen, jossa ohjaaja kiusaa vanhuudenhöperöä NRA-aktiivia Charlton Hestonia tämän kotiovella. Nämä Bowlingin minuutit ovat millä tahansa inhimillisellä asteikolla järkyttävää katsottavaa. Jos ei muuta, olisi Mr. Moore alan miehenä voinut kunnioittaa hiljattain edesmenneen Hestonin mittavaa elokuvauraa.

Tietysti Mooren tyylilaji on draaman sijaan niin sanottu dokumentti. Koherenttia, oikean dokumenttielokuvan määreeseen oikeuttavaa kokonaisuutta Moore ei kuitenkaan osaa rakentaa. Esimerkiksi Bowlingin punainen lanka on lähes jatkuvasti kadoksissa. Amerikan oletetusta asehulluudesta elokuvassa on ilmeisesti kyse, mutta aseita - jos niitäkään - lukuun ottamatta elokuvan edellisen ja seuraavan kohtauksen välillä ei juuri ole loogisia yhteyksiä.

Enkä henkilökohtaisesti ole vieläkään antanut Moorelle anteeksi elokuvan hauskaa, mutta valitettavan valheellista South Park -mukaelmaa. En, vaikka tämän lempisarjani takana olevat Trey Parker ja Matt Stone ilmeisesti ovat. Tietysti ensin pilkattuaan Moorea rankemman kautta jokaisella mahdollisella foorumilla.

Fahrenheil 9/11

Bowling for Columbine on onneksi enimmäkseen viihdyttävä ja sisältää myös hitusen asiaa. Tätä ei sen sijaan voi sanoa Mooren hittileffasta, propagandistisesta Fahrenheit 9/11:stä (2004). Tekele on käsittämätöntä sekasotkua alusta loppuun.

Toisin kuin Bowlingissa, ei Fahrenheitista enää löydy edes järkevää teemaa - ellei Bush-vastaisuutta sellaiseksi lasketa. Syyskuun 11. joukkomurhan, Irakin sodan ja Bushin suvun liiketoimien välillä hypitään täysin tolkutta. Syy ja seuraus ovat hukassa, samoin faktat. Elokuva jätti minut jopa tuntemaan sympatiaa Texasin Walkeria kohtaan.

Mooren tarkoitus voi olla hyvä, muttei oikeuta keinoja. Maailmasta ei tule parempaa paikkaa elokuvalla, jossa ei sen omista väittämistä huolimatta ole asiaa saati ajateltavaa. Varsinkin, kun elokuva vielä epäonnistui tarkoituksessaan estää Bushin uudelleenvalinta. Epäpätevä Bush voitti epäselvän Kerryn.

Propagandanakin Fahrenheit 9/11 oli siis yksiselitteisesti huono. Eikä tämä ole mikään ihme. Fahrenheit lähtee siitä oletuksesta, että katsoja nielee purematta kaikki Mooren väitteet - ja vihaa Bushia. Näin se tehokkaasti vieraannutti sen osan yleisöstä, joka ei jo saliin astuessaan ollut kategorisesti Bush-vastaista.

Järjen riemuhäviö

Niin kauan kun Moore pidättäytyi Karpo-journalismissaan oli hänellä yleisölle vielä jotain annettavaa. Tietysti hän oli samalla Karpon tapaan koominen hahmo; oikealla asialla epämääräisin keinoin. Mutta ainakin hän osui gonzollaan välillä myös maaliin. Fahrenheitin ainoa kelvollinen kohtaus on se, jossa Moore utelee senaattoreilta, lähettäisivätkö nämä lapsensa taistelemaan Irakiin.

Kohtaus ei tietenkään oikeuta elokuvan keinoja - valheita, puolitotuuksia ja leikkauksia, jotka saavat Penn & Teller: Bullshitin! näyttämään puolueettomalta. Jostain syystä kriitikot kuitenkin ottivat Fahrenheit-tekeleen avosylin vastaan. Antoivat jopa Cannesin elokuvajuhlilla pätkälle parhaan elokuvan palkinnon, Kultaisen palmun. Kuten olen aiemminkin arvellut, olivat nämä syyt valitettavan varmasti poliittisia.

Kulttuuritoimittajien ja muiden ns. älykköjen järjestelmällinen anti-amerikkalaisuus ei ole mikään uutinen. Mutta että Cannes? Vuonna, jona ensi-iltaan saapuivat muun muassa sellaiset teokset kuten 2046, Collateral ja Huono kasvatus, vain muutamia mainitakseni!

Ottamatta kantaa katastrofaaliseen, joskin elpymisen merkkejä osoittavaan Irakin kampanjaan, on aiheellista kysyä onko elokuvataide niin vähäpätöinen seikka inhimillisessä kulttuurissa, että sillä ei ole mitään merkitystä laumahengen ja jopa ylimielisyyden tarttuessa ohjaksiin? Se, että Suomessakin ihmiset taputtivat elokuvateattereissa Fahrenheitille kertoo enemmän katsojien kuin elokuvan laadusta.

Kaiken lisäksi aivan liian suosittuja ovat olleet teoriat, joiden mukaan uskonnollisten hullujen lentokonekaappaus ja sitä seurannut tragedia oli itse asiassa Yhdysvaltain oma vika. Salaliittoteoriat, joiden mukaan WTC:n pilvenpiirtäjät tuhottiin räjähteillä, ovat saaneet Suomessa jopa tekniikan alan tohtorisihmisiä pauloihinsa (Kulttuurivihkot 1/2005). Ideologia on selvästi järkeä vahvempi voima.

Aidon kritiikin sijaan sekä Moore että teekkaritohtori ovat lähempänä islamilaista fundamentalismia kuin rationaalista argumentaatiota. Kritisointi ja vastustaminen ovat molemmat hyväksyttäviä, mutta toisistaan eriäviä asioita. Kritiikitön vastustaminen sen sijaan on ainoastaan kritiikittömän ihailun kääntöpuoli. Jälkimmäisestä on historiassa tarpeeksi karmeita esimerkkejä.

Amerikkalaisen dokumentaarin kärki puolestaan löytyy aivan muualta kuin Mooren videokamerasta. Ensimmäisenä tulevat mieleen Errol Morrisin teokset. Tuoreempia näkökulmia Irakin sotaan puolestaan tarjoaa vaikkapa Deborah Scrantonin The War Tapes (2006). Valitettavasti kyseisten ohjaajien teokset eivät vain kerää valtaisia yleisöjä. Kuten Eastwoodin otokset, ne eivät pelkistä Amerikkaa kansalaisineen helpoksi egotrippailukohteeksi.