Sisällissota yksilön näkökulmasta

Elokuvan syntyvaiheet

Leena Landerin vuonna 2003 julkaistu ja samana vuonna Finlandia-ehdokkaana ollut romaani Käsky, on sisällissodan loppuvaiheisiin sijoittuva tarina valkoisesta jääkäristä Aaro Harjulasta, punakaartilaisesta naisvangista Miina Malinista sekä kenttäoikeuden tuomarista Emil Hallenbergista. Rakkautta ja uhrauksia sisältävä romaani osoittautui heti elokuvalliseksi teokseksi.

– Leena Lander kertoi minulle aikoinaan aikovansa kirjoittaa sisällissota-aiheisen romaanin.

– Kirjan tarina osoittautui niin vahvaksi, yllätykselliseksi ja elokuvalliseksi, että ajattelin heti, että tästä syntyy hyvä elokuva. Tarinassa minua kiinnostavat uhraukset, joita joudutaan tekemään rakkauden eteen.

Romaanin purkaminen ja uudelleenjärjestäminen käsikirjoitukseksi vaati yhteistyötä sekä kirjailija Leena Landerin että käsikirjoittaja Jari Olavi Rantalan kanssa.

– Päätettyämme tehdä Käskystä elokuvan purimme Leenan kanssa romaanin kronologiseen muotoon ja mietimme mitä elementtejä haluamme ottaa siitä elokuvaan. Sen jälkeen palkkasimme käsikirjoittaja Jari Olavi Rantalan, joka rakensi elokuvakäsikirjoituksen romaanin perustarinaa kunnioittaen. Jari oli myös Pahan maan alkuperäinen käsikirjoittaja ja häneltä itse asiassa julkaistaan juuri ensimmäinen novellikokoelma Varasuunnitelma.

– Halusin tuoda romaanista mukaan ennen kaikkea yksilön näkökulman ja irrottautua samalla poliittisista vastakkainasetteluista. Romaani on aina niin laaja tapaus, että kaikkea ei voi ottaa mukaan. Ihmisten taustat ja takautumat jäävät usein pois ainakin tämän tyyppisellä rakenteella.

Punainen vai valkoinen Käsky?

Sisällissotatutkija Eero Salminen on sijoittanut Landerin romaanin Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -trilogian aloittamaan, punaisten näkökulmasta kirjoitetun historian jatkumoon. Kysyttäessä, voiko Käskyä sitten pitää punaisena elokuvana ja onko se vailla poliittista painolastia, Louhimies vastaa:

– Ajattelen tietysti ensisijaisesti niin, että on tärkeää päästä eroon aikaisempien tulkintojen puoluepoliittisista painolasteista. Omasta suvustani löytyy niin suojeluskuntalaisia kuin punakaartilaisia, joten uskon sen mahdollistavan monisuuntaisen tarkastelun. Käsky ei anna koko kuvaa Suomen sisällissodasta, mutta se on yksi tarina siitä.

– Minua kiinnostaa yksilön näkökulma. Elokuva sijoittuu aikaan, jolloin kahakka on pääsääntöisesti ohi ja punaiset ovat jo hävinneet. Mukana on siis vankeja ja vangitsijoita, voittajia ja häviäjiä, mutta lähtökohtaisesti tämä on valkoisen jääkärin ja punaisen naissotilaan rakkaustarina.

Louhimies ei pidä elokuvaa oikeana foorumina sodan osapuolten oikeuksien ja vääryyksien korjaamiselle.

– En usko elokuvantekoon, joka pyrkii oikeuden tekemiseen elokuvan kautta. On tärkeää kertoa tarina ennen kaikkea päähenkilöiden kautta, jolloin katsoja kokee vääryyttä ja hyvyyttä heidän kauttaan. Silloin voi jättää pois sellaiset asiat kuin että kuinka monta ihmistä miltäkin puolelta ammuttiin ja ovatko kaikki ihmiset elokuvan henkilöiden kaltaisia. – Eivät tietenkään. Tässä on yksi jääkäri, yksi punakaartilainen ja yksi kenttäoikeuden tuomari. Se on inhimillinen tarina, eikä väitä kuvaavansa koko sisällissotaa edes symbolisella tasolla.

Näyttelijävalinnat

Jääkäri Harjulaa esittävä Samuli Vauramo ja punakaartilaisvanki Miina Malinia näyttelevä Pihla Viitala ovat suurelle yleisölle melko tuntemattomia nimiä. Kysyttäessä valintaperusteita Louhimies toteaa:

– Minulla on ollut etuoikeus saada parhaat näyttelijät kaikkiin juttuihin, joita olen tehnyt. Minulle he eivät toki olleet millään tavalla tuntemattomia näyttelijöitä. Tärkeää oli tietysti se, että jääkäri on oikean ikäinen, koska suuri osa Saksaan lähteneistä miehistä oli parikymppisiä ja sama koski myös punakaartin naisia.

– He ovat hyviä ja rooleihinsa paneutuneita näyttelijöitä. Joku kysyi, onko Eero Aho valittu sotatuomari Emil Hallenbergiksi, koska hän näyttää Mannerheimilta. – Ei ole. Hänet on valittu tähän, koska hän on mielestäni loistava näyttelijä. Samuli Vauramossa on puolestaan pandan tyyneyttä ja rooliin paneutumista. Se tapa, jolla näyttelijät asuivat teltassa, hakkasivat halkoja ja uivat meressä valmistautuakseen elokuvaan, menee metodinäyttelemisen puolelle.

Ihmisen luonnetta ja sen eläimellisiä piirteitä Louhimies kuvaa seuraavasti:

– Vitsi, mä ajattelin, että Eero Aho on kuin albiino gorilla. Hänestä löytyy tyyneyden alta tarvittaessa kaikenlaista voimaa. Uskoisin, että ihmisestä löytyy monenlaisia puolia, kun olosuhteet antavat vaan siihen mahdollisuuden.

Kuvaus ja ohjaus

Historiallinen aihe tuo mukanaan omat haasteensa elokuvantekoon.

– Vaikka tarina on moderni ihmisten välinen juttu, niin kuvauspaikkojen löytäminen, näyttelijöiden ratsastamaan ja ampumaan oppiminen sekä uiminen useampaan kertaan neljäasteisessa merivedessä oli haasteellista.

Elokuvan karusta ja varsin kauniista visuaalisesta annista Louhimies toteaa:

– Kyllä meillä Rauno Ronkaisen kanssa oli heti mielessä, miltä elokuvan tulee suurin piirtein näyttää. Siihen piti saada kevään lumoa ja yötöntä yötä. Mutta totta kai kuvallinen puolikin muotoutui elokuvan teon aikana.

Mitä asioita Louhimies sitten pitää ohjaajalle tärkeinä, jotta lopputuloksesta tulee paras mahdollinen?

– Minulle on tietysti tärkeää, että tarina on hyvä, se on tärkeää kertoa ja ympärillä on hienoja ihmisiä. Ohjaaja ei tee todellakaan työtään yksin, vaan kaikki se mitä osaan, on kiinni työryhmässä ja niissä ihmisissä, joita on elämässäni.

Monilla ohjaajilla on tapana pitää ympärillään vakiotyöryhmää. Niin on myös asianlaita Louhimiehen kohdalla.

– Mitenkäs jalkapallossa sanotaan. Ei voittavaa joukkuetta kannata vaihtaa.