Lemmikkien pikajuna valkokangas

Sinnikäs ja kekseliäs päähenkilö jää loukkuun suljettuun tilaan, jossa ilkeä terroristiksi luokiteltava Hans hautoo kavalaa juonta. Die Hard – vain kuolleen ruumiini yli (1988) pohjautuu tuohon. Ranskalainen Lemmikkien pikajuna puolestaan on saanut Die Hardista vahvan innoittajan ripauksella Speed – Kuoleman kyydissä -elokuvaa (1994).

Pilvenpiirtäjän tai bussin sijasta suljettu loukko on kohti törmäystä kiitävä pikajuna, jonka kiero mäyrä Hans on kaapannut. Bruce Willisin tulkitseman John McClanen tilalla on neuvokas pesukarhu Haukka, ei sentään Hudson Hawk, joka oli myös Willisin tulkitsema. Haukka on houkuteltu auttamaan Hansia sillä verukkeella, että Haukka saa kaduilla asuville ystävilleen järjestettyä jouluillallisen. Hyväuskoisuus palkitaan petoksella, kun juna lähtee liikkeelle. Jumiin jää liuta muita eläimiä, joista Hans kantaa kaunaa poliisikoira Rexille. Haukka ja Rex päätyvät yhdessä muiden elikoiden kanssa taistelemaan sekä aikaa että Hansia vastaan.

Lemmikkien pikajuna on koko perheen antropomorfinen action-rypistys, täynnä jännitystä, toimintaa, menoa ja meininkiä. Aikuiskatsojille se tarjoaa huomattavan paljon referenssejä alan elokuviin ja kliseisiin. Die Hard saa erityiskohtelua aina jouluteemasta ja lopussa mainittavasta jatkoseikkailusta lentokentällä, joka on suora viittaus Renny Harlinin vuonna 1990 ohjaamaan Die Hard 2:een. Jopa Willisin ikuistama huudahdus yippee-ki-yay kuullaan, tosin ilman olennaista loppukaneettiaan motherfucker. Mutta eihän sitä lapsille semmoisia, eihän?

Eri viittauksia ja metatasoja voisi luetella parin kappaleen verran, mutta se olisi turhaa, sillä elokuva itsessään on myös aikuiskatsojalle mukaansatempaavaa ja hyvin rullaavaa genreviihdettä koko perheelle sovitettuna. Viitebongausten kuuluu olla vähäisessä roolissa oleva renki, ei isäntä. Silloin kun päähuomio menee detaljien kyttäämiseen, on yleensä kyse rakenteellisesti ongelmallisesta tai jopa kelvottomasta elokuvasta. Nyt elementit ovat pääosin kohdillaan ja huolimatta eläinhahmojen suuresta määrästä jokaisella on perusteltu roolinsa tarinassa, oli se pieni tai suuri.

Junan kiito kohti tuhoa asettaa tarinalle kiristyvän aikapaineen ja tämän luoma momentum kantaa lähes loppuvaiheeseen asti. Lopussa koittaa genrekonventioiden määräämä liki pakollinen fyysinen taisto Hansia vastaan, joka kestää turhan kauan ja sisältää K7-ikärajan lastenanimaatiolle turhan paljon mäiskettä ja väkivaltaa. Tätä konventiota olisi voitu rajoittaa tai lyhentää, kuului se lajityyppiin tai ei.

Mitään pahaa tai fyysistä haittaa ei eläinten huiskinnasta kuitenkaan kenellekään koidu, ja kyllä lapsikatsojaakin nauratti kohtaus, jossa Haukka ampuu kahdella Pez-karkkiannostelijalla Pez-karkkeja Hansia päin hidastetussa kohtauksessa, josta John Woo olisi ylpeä. Vain kyyhkyset puuttuvat, mutta onneksi elokuvassa on pulu. Sitä paitsi Woon elokuvienkin kyyhkyset ovat oikeasti puluja.

Nuorempi kriitikko piti elokuvan temposta ja hahmoista. Varsinkin suurisilmäisen kissanpennun Mimmin urheus isompien eläinten jaloissa sekä Mimmin lapsiomistajan huoli lemmikistään vetosi emotionaalisesti ja toi lapsinäkökulmaa sykkivätempoiseen junatoimintaan. Sivuhahmojen karkeasti tyypitellyt perusominaisuudet toimivat riittävällä tasolla.

Ehtipä Lemmikkien pikajuna ottaa action-jännityksen ohella tiukasti kantaa myös häikäilemättömiin some-influenssereihin, tunneporno-uutisia tarkoituksella kyhäileviin kyynisiin journalisteihin ja vastuuttomimpiin netin kissavideoihin, joissa viattomia eläinparkoja säikytellään, jotta saataisiin lisää katsojamääriä idioottimaisesti nauramaan kärsimykselle ja jakamaan niitä kaltaisilleen riemuidiooteille. Ei huono saavutus genrepohjaiselle lastenviihdeanimaatiolle.