Amrum valkokangas

Toisen maailmansodan viimeiset päivät Euroopassa, Pohjanmeren saarella nimeltä Amrum. Pellolla töissä olevat ihmiset katselevat mereltä lähestyvää pommikonelaivuetta. Sitten pommit alkavat putoilla, onneksi tällä kertaa mereen. Keventävät vain painolastiaan, toteaa pikkupoika. Hevonen pillastuu, mutta ihmiset rauhoittelevat sitä. Sotaahan tämä vain.

Hark Bohmin lapsuudenmuistelmiin perustuvan elokuvan Amrum on ohjannut Fatih Akin. Miehet ovat käsikirjoittaneet elokuvan yhdessä. Alunperin Bohmin piti myös ohjata, mutta aika loppui kesken, ja Bohm siirsi vetovastuun Akinille. Hark Bohm kuoli loppuvuodesta 2025.

Elokuvan näkijä ja kokija, ja samalla Bohmin alter ego on 12-vuotias pikkupoika Nanning, jota esittää käsittämättömän luontevasti ja vivahteikkaasti Jasper Billerbeck. Eletään sodan viimeisiä päiviä, mutta vielä jaksaa saaren paikallinen natsipomo ärhennellä ja kopistella korkojaan yhteen, ja vaatia Nanningia toistamaan ulkoa Deutsches Jungvolk -järjestön litanian. Muuten ei sokeria tipu pienelle miehenalulle, joka vain haluaa olla mieliksi äidille.

Nanningin äiti Hille (Laura Tonke) on myös Hitlerin nimeen vannova tosiuskovainen, ja viimeisillään raskaana. Kun uutinen Hitlerin kuolemasta viimeiseen asti bolsevismia vastaan urhoollisesti taistellen saavuttaa Amrumin, pyyhkivät muutosten tuulet saaren yli.

Tosiuskovaisten natsien illuusioilta katoaa pohja, ja henkinen lamaannus manifestoituu eri tavoin. Hille masentuu, kun mieskin on teillä tietymättömillä Kolmatta Valtakuntaa rakentamassa. Suurimmalle osalle saarelaisista tieto Hitlerin kuolemasta on kuitenkin ilon aihe, sillä nyt voidaan taas palata normaaliin elämänjärjestykseen.

Elokuvan näkökulma on Nanningin, joka kirmaa ympäri saarta parhaan kaverinsa Hermannin (Kian Köppke) kanssa autellen aikuisia töissä elintarvikkeita vastaan. Äiti on menettänyt ruokahalunsa, eikä suostu syömään muuta kuin vaaleaa leipää, voita ja hunajaa. Nanning on päättänyt hankkia äidilleen näitä harvinaisia herkkuja, tuli mitä tuli. Tässä yrityksessä Nannigin on opittava nopeasti luovimaan aikuisten monimutkaisessa maailmassa.

Toista maailmansotaa ja saksalaisia on kuvattu pikkupojan näkövinkkelistä hyvinkin eri tavoin ja eri tyylilajeissa. Taika Waititin ohjaama Jojo Rabbit (2019), Volker Schlöndorffin Peltirumpu (Die Blechttrommel, 1979) ja Elem Klimovin Tule ja katso (Idi i smotri, 1985) ovat traagisia kasvutarinoita, joissa sota tarjoaa puitteet lapsuudesta väkivaltaisen siirtymäriitin kautta kohti aikuisempaa, ja samalla kyynisempää maailmankuvaa.

Amrum on otteeltaan lempeämpi. Lähin vertailukohta olisi ehkä Mikko Niskasen klassikko Pojat (1962), jossa lapsuuden leikeille oli vielä kosolti tilaa. Amrumin upea luontokuvaus, loputon taivas, hiekkadyynien ja meren saumaton liitto, luo katsojalle tunteen siitä, että ihmisen pikkumaiset sodat ovat sittenkin vain mitätön häiriötila luonnon paljon suuremmassa mittakaavassa.

Kalastavat ja maata viljelevät ihmiset ovat osa saaren luontoa, Hitlerin tai Stalinin kaltaisten idioottien ideologiset rakennelmat eivät saarelle lopulta kuulu. Hitlerin kuva katoaa hellan liekkeihin, aivan kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Elokuva alkaa rannalta ja loppuu rannalle. Menneisyys ja nykyhetki kohtaavat, ihmisen aika on lyhyt. Ulkoisesti vanhalta näyttävä mies katselee merelle, sodan loppumisesta on 80 vuotta. Hän on Hark Bohm, se sama 12-vuotias pojanvesseli, joka näki pommien putoavan merelle. Mitä hän mahtaa miettiä?