Dead Man's Wire valkokangas

Vuosituhannen vaihteessa Gus Van Santin ura oli tukevasti sementoitunut elokuvahistoriaan. Hänen melankoliset elokuvansa olivat luoneet oman kuvallisen kielensä ja hitaan tyylinsä. Keskiössä olivat usein nuoret, jotka etsivät omaa polkuaan. Milk (2008) tuntuu kuitenkin jääneen ohjaajan viimeiseksi suuremmin huomiota herättäneeksi elokuvaksi ja muutamien pienempien elokuvien lisäksi ohjaaja on työskennellyt enemmän television puolella ohjaten esimerkiksi Feudin toisen kauden (2024). Uudessa Dead Man’s Wiressa on katse suunnattu 1977 vuoden tositarinaan kidnappauksesta.

Lainaongelmien kanssa yksin jäänyt Tony Kiritsis (Bill Skarsgård) on pettynyt koko yhteiskuntaan. Kesken lainatapaamiseen hän kidnappaa Richard Hallin (Dacre Montgomery) saadakseen taloutensa järjestykseen ja anteeksipyynnön huonosta kohtelustaan. Poliisien yrittäessä pelata lisää aikaa tarjoaa paikallinen radiojuontaja Fred Temple (Colman Domingo) Tonylle mahdollisuuden kertoa suurelle yleisölle oma versionsa tilanteesta.

Dead Man’s Wire on rakentanut yksinkertaisen piiritystilanteen ympärille kuvan uudistuneesta mediamaailmasta, joka tuo räjähdysherkän tilanteen jokaiseen kotiin. Jos Tony on rakentanut oman kuvitteellisen ystävyyssuhteen paikallisen radiokanavan juontajaan, niin televisio tarjosi katsojille välähdyksen Tonyn tilanteeseen, johon he saattoivat samaistua. Väkivallan mahdollisuus sai ihmiset liimautumaan television ääreen ja uutisten tuottajat pohtimaan rajoja siihen, kuinka paljon he pystyvät näyttämään. Elokuvassa asiasta raportoivat samanaikaisesti televisioasemat sekä radio, jonka kohdalla television nopeus ja välittömyys ajoi ohi.

Van Sant yrittää luoda mediakriittistä tarinaa, jossa yhden miehen sotaansa käyvästä Tonysta kasvaa hieman yllättäen suuren yleisön suosikki. Suopeasti mieheen suhtautuvat kansalaiset kokevat hänen puhuvan pienen ihmisen puolesta rosvoavia yrityksiä vastaan. Median avulla tapahtumat jäivät hyvin tiukasti paikallisten ihmisten mieleen ja vaikuttivat jopa oikeudenkäyntiin. Venetsian elokuvajuhlilla ensi-iltansa saanut elokuva ei kieltänyt yhtymäkohtia Luigi Mangionen tapauksen ja Dead Man’s Wiren maailman välillä. Myös Tonysta tuli väkivaltaan turvautumisesta huolimatta samalla tavalla kansansankari, vaikka tositapahtuma onkin jo vuosien saatossa vaipunut pitkälti unholaan.

Sinisen ja harmaan sävyttämät tarinat ovat vaihtuneet harmaan beigeen ohjaajan töissä. Aikamatkailu 1970-luvulle on väristä pesty ja tylsä. Yksinkertaistettu ja virtaviivainen tyyli, joka aikoinaan toimi Van Santin leffoissa, on nyt latistunut tusinatavaraksi. Sama harmaus leimaa myös elokuvan tarinaa. Van Sant on pystynyt ennen tasapainoilemaan vakavan murhatarinan ja satiirisen huumorin välillä onnistuneesti esimerkiksi Hinnalla millä hyvänsä (1995) -elokuvassa, mutta nyt lopputulos ei oikein erotu edukseen.

Dead Man’s Wirea ei ole pituudella pilattu, mutta se olisi silti tarvinnut tiivistämistä. Keskittyminen joko Tonyn tarinaan tai mediakritiikkiin olisi voinut toimia paremmin, nyt mediasirkus jää irralliseksi, ja elokuva tuntuu unohtavan paikoin Tonyn kokonaan. Näyttelijätöistä vain Dacre Montgomery tuntuu löytävän oikean tasapainon hahmolleen, joka jaksaa kantaa läpi koko elokuvan. Lopputulos on kaukana Gus Van Santin tunnelmallisista ja hienovaraisesti rakennetuista elokuvista.