Tie pohjoiseen kotikatsomo

Alkuasetelma on lupaava. Ohjaaja Mika Kaurismäki on onnistunut houkuttelemaan kameran eteen miehen, joka on uhonnut, ettei valkokankaalle enää koskaan palaa. Tämän elävän legendan lisäksi Tie pohjoiseen on roolitettu Suomen eturivin näyttelijöillä. Elokuvaa on markkinoitu tie-elokuvana, jossa kyyneliä ja komiikkaa ei säästellä.

Timo Porala (Samuli Edelmann) on huippulahjakas konserttipianisti, jonka valkoinen kauluspaita on aina silitetty ja olemus huoliteltu. Menestyneen muusikon arki ei kuitenkaan ole ruusuilla tanssimista. Kun konserttisalin esirippu on laskeutunut ja aplodit vaimenneet, hän palaa autioon design-kotiinsa. Hänen ainoa seuralaisensa ja milteipä myös ainoa huonekalunsa on flyygeli. Yllättäen Timon umpisolmussa olevia perhesuhteita pöllähtää paikalle ratkomaan 35 vuotta teillä tietämättömillä ollut Leo-isä (Vesa-Matti Loiri).

Havaiji-paitaan sonnustautunut pöhöttynyt isäpappa on siloposkisen pukumiespoikansa täydellinen vastakohta. Hän saa kuitenkin yllättävän helposti puhuttua Timon ympäri epämääräiselle road tripille kanssaan kohti susirajaa. Aluksi näyttää siltä, että kaksikolla ei ole muuta yhteistä kuin molempien sairastama diabetes. Kun isä ja poika nousevat maalaishotellin lavalle laulamaan, Timon muusikon geenien alkuperäkin selviää. Laulukohtaus on yksi elokuvan hienoimpia, mutta samalla myös kontekstistaan irrallisimpia.

Pääpari taittaa matkaa vanhalla Pontiac Catalinalla läpi rosoisen suomalaisen sielunmaiseman. Matkalla avataaan vanhoja lukkoja, ravistellaan kipeitä muistoja ja tavataan enemmän ja vähemmän erikoisia sukulaisia. Kirjavan henkilökavalkadin helmi on Leon dementoitunut äiti, jota esittää ihastuttava Eila Roine. Muut sivuhahmot ovat hämmentäviä ja ristiriitaisia.

Mika Kaurismäen meriittejä tie-elokuvien saralla ei voi vähätellä. Ohjaaja on ammattilainen, mutta silti elokuva ontuu. Valitettavasti edes Loirin karisma ei riitä pelastamaan pahasti alle keskinkertaisen jäävää draamakomediaa. Elokuvan draama on epäuskottavaa ja komedia lähinnä vaivaannuttavaa. Käsikirjoittajat ovat menneet koomisia osuuksia kirjoittaessaan sieltä, missä aita on matalin.

Vähemmän on enemmän. Jos tilaa olisi annettu Turhapuro-huumorin sijaan herkälle ja koruttomalle tulkinnalle, jonka tiedetään sopivan sekä Loirille että ohjaajalle itselleen, lopputulos olisi ollut toinen. Elokuva olisi voinut näin tavoittaa sen rujon suomalaiseen mentaliteettiin sopivan herkkyyden, jota kohti se nytkin haparoiden yrittää kurotella.