Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä valkokangas

Luulisi, että road-elokuvasta keksii runsaasti sanottavaa. Kyseiselle lajityypille kun on luonteenomaista vastustaa jotain, yleensä maailmassa olemisen ehtoja. Ja kun tielle on lähetetty ärtyneisyydestään tunnettu Mielensäpahoittaja (Heikki Kinnunen), voisi olettaa, että nyt saa nauttia riehakkaasta menosta. On harmi, että Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä ei vastaa odotuksiin.

Mielensäpahoittaja 3:ssa salaviisas jäärä joutuu matkustamaan Saksaan noutamaan uutta Ford Escortia vuosimallia 1972. Saavuttuaan Hampuriin hän saa avukseen kauan sitten kadonneen veljensä Tarmon (Kari Väänänen). Epäsuhtaiset veljekset eivät ole olleet tekemisissä toistensa kanssa vuosikymmeniin, mutta näin tarjoutuu mahdollisuus paikata poikki menneitä välejä.

Alkuasetelma on sinänsä okei, mutta ei Eskorttia etsimässä oikein kyllä toimi, kun sitä vertaa Mielensäpahoittaja-sarjan kahteen edelliseen osaan. Toisinaan vertailu käy yksi yhteen. Viimeksi Jani Volasen esittämä Pekka menettää nyt särmikkyytensä näyttelijä Ville Tiihosen hyppysissä. Samoin käy Mielensäpahoittajan naapurille, Kolehmaiselle, joka saa tulkitsijakseen Silu Seppälän ja muuttuu kierästä toverista tönkkösuolatuksi ukkeliksi.

Mika Kaurismäki ohjaa elokuvaa kuin tekoäly eikä niin kuin ihminen, joka nauttii esikuvan asemaa. Kohtauksia on kahdenlaisia. Joko katsellaan auton etenemistä maisemaa vasten tai kuunnellaan, kuinka ihmiset selittävät omia ja muiden asioita. ”Sinä olet sellainen, minä olen tällainen. Minä tein 40 vuotta sitten niin, ja siksi tilanne on nyt näin.” Jaa. Ehkä jäljelle jää tällainen ydintapahtumallinen pintakerros, kun Tuomas Kyrön romaanista riisutaan vitsikkäät huomiot ja tärkeät yksityiskohdat.

Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä ei muistuta enää hupikuvaa. Mille siinä pitäisi oikeastaan nauraa, en tiedä. Bulkkielokuvan määritelmän se sen sijaan täyttää täysin. Keskustelut tuntuvat tarkoitetun yleisölle, eli niiden funktio on pelkästään kuljettaa toimintaa eteenpäin. Elettyyn elämään kytkeytyviä anekdootteja ei ole. Juonenkiemurat saisivat risuja totunnaisuudestaan jo yläkoulun ainekirjoituksessa.

Tarinaa ei kehitetä. Se on rytmitön. Mielensäpahoittajan pojat Hessu (Iikka Forss) ja Pekka jätetään kuin maitotölkit pöydälle pilaantumaan. Näyttää siltä, että kirjoitusvaiheessa on unohdettu, että heidät oli ylipäätään heitetty isänsä talolle tai että heillä oli omia ongelmia ratkottavanaan. Millainen ratkaisu se on, että piiloudutaan perheeltä odottamaan vastoinkäymisten loppumista itsekseen? Ei ainakaan katselukokemuksen kannalta kiinnostava.

Ehkä silti merkittävin puute filmissä on Kari Väänäsen ja Heikki Kinnusen välinen kemia. He esittävät toisistaan vieraantuneita veljeksiä vähän liian ”hyvin”. Aidolta tuntuvaa lämminhenkisyyttä ei pääse syntymään. Ei voi välttyä katsomasta kahta aikuista miestä larppaamassa rahasta. Sitä jää ihmettelemään, miettiikö Väänänen osan ajasta, miten hän vetäisisi Mielensäpahoittajan pääroolin, kun on tänä vuonna sitä näytellyt Samppalinnan kesäteatterissa. Väliaikainen lupaus riuskasta meiningistä kaatuu, kun Tarmo sidotaan yksinkertaistettuun kulkumiehen stereotypiaan, missä liike on loputonta ja helppoa.

Jos Mielensäpahoittajan toisesta jatko-osasta näkisi vain lopun, tuskin jäisi epäilystä, mitä siinä on aiemmin tapahtunut. Käsikirjoittaja Daniela Hakulinen kirjoitti tälle vuodelle myös elokuvan Tytöt, tytöt, tytöt. Ei ole epäselvää, kumpaa teosta hän tuumi ja aprikoi arkipuuhiensa lomassa ja kumpaa hän työsti kalmanlinjan uhatessa painaa päälle.

Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä yrittää koskettaa oikeasti antoisia teemoja niin kuin etuoikeuksia, hybristä, vapauspyrkimyksiä, perhedynamiikkaa ja nostalgiaa. Se kohtelee niitä niin triviaalisti ja näennäisesti, että murehdituttaa. Jää sellainen kuva, että keskustekijät eivät ole kunnolla välittäneet, mitä ovat tekemässä – joten miksi katsojankaan pitäisi.