Sonic Mirror valkokangas

Sonic Mirror jatkaa Mika Kaurismäen kiinnostavia musiikkidokumentteja. Nyt keskiöön on nostettu maailmankuulu jazz-rumpali Billy Cobham, jonka johdatuksella matkataan rytmimusiikin perusteisiin.

Musiikin luonne kielelliset ja kulttuuriset rajat ylittävänä kommunikaationa on tietynlainen itsestäänselvyys. Silti tämän perimmäisen ilmaisuvoiman käsittely ruohonjuuritasollaan on monin verroin kiinnostavampaa ja kertoo musiikista itsestään paljon enemmän kuin popviihdeteollisuuden tähtien pompöösimäinen tallentaminen Martin Scorsesen Shine a Lightin tapaan.

Billy Cobhamissa on persoonallista karismaa ja hän vie katsojan mukaansatempaavasti niin Brasiliaan rumpua lyövien lasten luo kuin Sveitsiin seuraamaan autistien musiikkiterapiaa. Johtoajatuksena on Afrikasta kumpuavien rytmien voima, joka jalostuneimmillaan soi viimevuotisella April Jazz -festivaalilla Suomessa.

Näiden kerrontalinjojen yhdistämien ei onnistu täysin sujuvasti. Aihesisältönsä puolesta yhteys on olemassa läpi dokumentin, mutta kuvassa ja äänessä Brasilian katusoittajat, autistit musiikkiterapioineen ja moderni jazz eivät rinnastu kuin vasta lopussa, jolloin yhteys löytyy rytmien lyödessä kättä ja musiikin murtaessa kulttuurien ja sanallisen kommunikoinnin rajat vastustamattomalla intensiteetillä. Tämän olisi toivonut tapahtuvan elokuvassa jo aiemmin.

Kaurismäen dokumentti on muodoltaan perinteisen toteavaa, eikä se houkuttele moniulotteisiin tulkintoihin. Pelkistetyssä kamera seuraa sivusta -näkökulmassa on vaaransa. Esimerkiksi autistien musiikkijohdannainen terapia on kiinnostavaa mutta tilanteiden pitkitetty kuvaaminen ei syvennä sisältöä vaan pikemminkin etäännyttää huomion musiikin voimavaroista autistien jopa kiusaannuttavan yksityiskohtaiseen seuraamiseen.

Vaikka dokumentilla ei ole mittaa kuin vajaat puolitoista tuntia, materiaalia on liikaa. Yksinkertaista aihesisältöä kuormitetaan sanottavan kannalta tarpeettomilla kuvilla, jolloin elokuvaan jää selkeitä suvantovaiheita. Jännästi juuri Scorsese on Rollari-taltiointinsa yhteydessä todennut, että dokumentti syntyy ennen kaikkea leikkauspöydällä. Ja leikkauspöydällä Sonic Mirroriakin olisi voitu jäntevöittää.

Musiikkidokumentille olisi toivonut myös kattavampaa musiikkimattoa. Cobhamin johdolla rytmeissä on suorastaan taianomaista voimaa. Vastustamattoman hyvälle soitannolle olisi mieluusti suonut vieläkin enemmän tilaa.