Tyttökuningas valkokangas

Historialliset elokuvat ovat perinteisesti olleet näyttäviä epookkeja, joilla kuvitetaan tapahtuma- ja suurmiesvetoista koulukirjahistoriaa. Elokuvien tulokulmat ovat viime vuosina onneksi uudistuneet, mikä on ollut seurausta historian tutkimuksen monipuolistumisesta.

Mikrohistoriasta ammennetut yksilötarinat ovat nostaneet tietoisuuteemme aivan uudenlaista kuvaa menneisyydestä. Sotien ja suurmiesten sijaan olemme saaneet tutustua menneisyyden ihmisiin ja heidän elämäänsä. Jalustalle nostetuista hallitsijoistakin on löydetty yksilöitä, joiden henkilökohtaiset tarinat ovat heidän vallitsijakauttaan kiinnostavampia.

Mika Kaurismäen ohjaama Tyttökuningas on malliesimerkki tämän päivän historiallisesta elokuvasta. Näyttävän epookin sijaan keskiössä on kiinnostava yksilötarina, joskin yksilö on historiasta hyvin tunnettu kuningatar Kristiina, joka hallitsi Ruotsia 1600-luvun puolivälissä. Poikkeuksellinen hallitsija on kiinnostanut tarinankertojia aiemminkin aina Hollywoodia myöten. Ruotsin oma tähtinäyttelijätär Greta Garbo esitti kiisteltyä kuningatarta elokuvassa Kuningatar Kristiina (1933).

1930-luvun Hollywood-elokuvalla ja Kaurismäen teoksella ei ole juuri muuta yhteistä kuin päähenkilönsä. Totutun historian kuvittamisen sijaan Kaurismäki on sukeltanut Kristiinan sielunmaisemaan ja tunne-elämään, mikä varmasti herättää keskustelua, ainakin hallitsijan kotimaassa Ruotsissa.

Tyttökuningas pohjaa historiantutkimukseen, mutta hyödyntää taiteen suomaa tulkinnanvapautta. Ylöspanoltaan uskottava elokuva pureutuu Kristiinan henkilökuvaan nykyäänkin olennaisten teemojen kautta, mikä nostaa historiallisen elokuvan arvoa. Vuoropuhelu menneen ja nykyisyyden välillä on aina kiinnostavampaa kuin pelkkä historian kuvittaminen.

Tiukka näkökulman rajaus on todennäköisesti ollut perusteltua myös tuotannollisesti. Suureellinen epookki mahtavine joukkokohtauksineen vaatisi sellaisia rahoja, joita pohjoismaiseen elokuvaan on vaikea saada edes kansainvälisellä yhteistyöllä. Tämä on ollut elokuvalle vain eduksi. Tiiviisti Turun Linnan miljöössä kuvattu elokuva on vahvasti henkilö- ja teemavetoinen, eikä tarina rönsyile sivupoluille vaan fokus pysyy tiukasti Kristiinassa. Elokuvallinen kokonaisuus on huomattavasti paremmin hallinnassa kuin Kaurismäen viime vuosien muissa elokuvissa.

Kristiina on hyvin ristiriitainen hahmo. Mielen sivistyksestä ja vapaasta tahdosta kiinnostunut kuningatar pukeutui ja käyttäytyi miesmäisesti ja oli viehtynyt naisista, joten hänen sukupuoltaankin on aikojen saatossa ehditty epäillä. Tyttökuninkaassa olisi aineksia sensaatiohakuiseksi lesbokuningattaren tarinaksi, mutta tämän leiman Kaurismäki välttää taiten, vaikka tarina keskeisiltä osiltaan kietoutuukin Kristiinan ja Ebba Sparren suhteen ympärille.

Kaurismäki käsittelee suhdetta ennen kaikkea rakkaustarinana seksuaalisia sävyjä kuitenkaan peittelemättä. Naisten välinen intiimi kohtaus paholaisen kuvan päällä herättänee erilaisia tulkintoja, mutta intohimo ei ole elokuvassa suhteen olennaisin elementti. Läheisyyden kaipuu ja vapaus toteuttaa omaa itseään ovat tarinan keskiössä.

Rakkauden ja henkilökohtaisen onnen toteutumattomuudella on elokuvassa painokas merkitys Kristiinan psyykeen kannalta. Perinteistä henkilökuvaa enemmän Tyttökuningas onkin psykologinen muotokuva, joka oman aikansa arvo- ja ajatusmaailman kautta käy vuoropuhelua nykyisyyden kanssa.

Tyttökuninkaan Kristiina ei ole puleerattu marttyyrineitsyt vaan omanarvontuntoinen tasa-arvon esitaistelija, joka halusi tieteen ja järjen avulla muuttaa maailmaa ja samalla mahdollistaa oman onnensa. Vastassa oli kuitenkin maskuliininen valtaeliitti, joka ei katsonut uudistusmieltä hyvällä. Tehdyn tulkinnan historiallinen korrektius on sivuseikka, sillä teeman puhuttelevuus ja ajankohtaisuus nykypäivänä ovat olennaisimpia, mikä tuo elokuvalle sitä sisältöarvoa, joka taiteella tulee olla.