Spirits of the Dead – Kolme askelta yöhön kotikatsomo

Kolme askelta yöhön koostuu kolmen arvostetun ohjaajan näkemyksistä. Kukin ohjaaja on tarttunut yhteen goottikauhun mestarin ja varhaisen salapoliisiromaanin isän, Edgar Allan Poen (1809–1849 ), kertomukseen. Episodielokuvia tehtiin 1960-luvulla enemmänkin, tästä esimerkkinä vaikkapa 7 kuolemansyntiä (1962), mutta oli erityisen rohkeaa eurooppalaistaa ja modernisoida klassiseen kirjallisuuteen perustuvaa tekstiä niin kuin ohjaajat Kolme askelta yöhön -elokuvassa tekivät.

Roger Vadimin ”Metzengerstein” on täynnä vahvaa symboliikkaa. Siinä Jane Fonda, joka tuolloin oli naimisissa ohjaaja Vadimin kanssa ja ilmiselvästi tämän muusa, esittää dekadenttia, epävakaata kreivitärtä, jonka suhde serkkuunsa on kieroutunut. Vadim ja Fonda olivat vain vähän aiemmin tehneet yhdessä elokuvan Barbarella, planeettojen valtiatar (1968) ja tuon klassikoksi muodostuneen scifi-pätkän futuristinen muotokieli ja toisaalta eroottinen lataus näkyy ja yhdistyy jännittävällä tavalla keskiaikaiseen estetiikkaan tässä osiossa.

Louis Mallen osiossa ”William Wilson” samanniminen päähenkilö (Alain Delon) on itävaltalainen sotilas, jolla on kontollaan hirvittäviä tekoja ja lisäksi häntä riivaa tismalleen samannäköinen kaksoisolento, josta hän ei tunnu pääsevän eroon. Osiossa nähdään sadistisen William Wilsonin piinaamana naisena Brigitte Bardot, joka näytteli myös Mallen elokuvassa Enkeli vai paholainen (1962).

Federico Fellinin osuus ”Toby Dammit” päättää kokonaisuuden ja sitä on yleisesti pidetty trion parhaimpana. Siinä onkin vahvaa fellinimäistä kerrontaa ja se nousee selkeimmin esiin itsenäisenä teoksena. Terence Stampin esittämä Toby Dammit on omahyväinen näyttelijä, joka saapuu Roomaan kuvaamaan uutta elokuvaa, mutta on huomattavasti kiinnostuneempi hänelle luvatusta Porchesta kuin näyttelemisestä tai elokuvamaailman kissanristiäisistä ja palkintogaaloista.

Elokuvan tarinat sukeltavat rohkeasti Poelle tyypillisten teemojen tutkiskeluun. Kostonhimo, jakautunut mieli, narsismi, ylimielisyys, hulluuden partaalle ajava syyllisyys – kaikki ihmisluonnon synkemmät puolet ovat läsnä. Kolme askelta yöhön ei aivan saavuta kuolemattoman klassikon asemaa, mutta se on ehdottomasti katsomisen arvoinen, mikäli pitää ohjaajien muista töistä tai fanittaa Poeta. Se on Poe-filmatisoinneista, jotka ovat olleet poikkeuksetta varsin luokattomia, ehdottomasti kiinnostavimpia.