Tie pohjoiseen valkokangas

Mika Kaurismäen uusin kotimainen produktio Tie pohjoiseen kertoo vastaeronneen konserttipianisti Timon (Samuli Edelmann) tutustumisesta kauan sitten kadonneeseen isäänsä (Vesa-Matti Loiri), joka yllättäen tupsahtaa Timon oven taakse oltuaan poissa tämän elämästä 35 vuotta. Kuten elokuvan nimestäkin voi päätellä, on kyseessä tie-elokuva, joten kaksikko lähteekin tien päälle, suuntana pohjoinen. Alle varastetaan aito jenkkirassi, ovathan vanhat amerikkalaiset klassikkoautot osa tie-elokuvien ikonista kuvastoa.

Mika Kaurismäki on ohjannut sellaisia kotimaisen elokuvan klassikoita kuten Rosso (1985), jossa niin ikään oltiin tien päällä, sekä oma suosikkini Zombie ja Kummitusjuna (1991), jossa päädyttiin Istanbuliin asti. Rutinoituneelta ohjaajalta on siis lupa odottaa nautittavaa ja yllätyksiä täynnä olevaa matkaa halki Suomen, missä tietä ja hulluja ihmisiä riittää. Valitettavasti suuret odotukset jäävät lunastamatta, ja kun rima on korkealla, tuntuu pudotus sitäkin suuremmalta pettymykseltä.

Tuntuu vähän siltä, kuin Tie pohjoiseen -elokuvassa ei olisi ollenkaan varsinaista käsikirjoitusta, vaikka sellaisen tekijöiksi on nimetty ohjaajan itsensä lisäksi Sami Keski-Vähälä. Monet kohelluskohtaukset olisi aivan hyvin voinut jättää pois juonen siitä millään lailla muuttumatta tai kerronnan kärsimättä. Päinvastoin, pienimuotoisemmalla kerronnalla olisi voitu oikeasti päästä draaman tunnelmiin.

Monet ohuen juonirungon elävöittämiseksi ympätyt kohtaukset tuntuvat improvisoiduilta, mikä ei suinkaan lisää elokuvan nautittavuutta vaan tekee omituisen kömpelön ja aloittelijamaisen vaikutelman. Suurin osa näyttelijöistäkin tuntuu olevan aivan kuutamolla siitä, missä tyyliajissa nyt pitäisi mennä: välillä tehdään draamaa, välillä meno on kuin kesäteatterin parhaimmassa – tai pahimmassa – puskafarssissa. Yksikään vitsi ei naurata, ja draama jää latteaksi ja pinnallisen oloiseksi.

Elokuvan alussa pohjustetaan matkaa aivan liian pitkään ja rönsyillen. Itse matka taasen on jonninjoutavaa haahuilua, jossa aina silloin tällöin pysähdytään hylättyjen lasten ja äitien luona, jotka avosylin toivottavat ei-toivotut yllätysvieraat käymään ja asettumaan taloksi. Hotellissa pannaan tyttöjä halvalla ja vedetään parit biisit bändin kera. Koko henkilögallerian vaivaannuttavin ja epäonnistunein hahmo on Peter Franzénin esittämä siskonmies, joka omituisessa suihkukohtauksessa tuijottaa Vesa-Matti Loirin esittämän isän miehistä gluteus maximusta pitkään ja nälkäisesti. Siskonmies osoittautuukin lopulta kliseisen kaappihomon sijasta ihan vaan heteroksi, mikä saa pitkän pyllyotoksen vieläkin oudompaan valoon.

Tien päällä tavatut omituiset hahmot ovat tietenkin osa tie-elokuvan kaanonia, mutta henkilöhahmojen, olkoonpa kuinka omituisia tahansa, täytyy toimia elokuvan sisäisen maailman ehdoilla ja auttaa kuljettamaan juonta eteenpäin. Tie pohjoiseen -elokuvassa näin ei ole. Onnistuneita esimerkkejä voi hakea vaikkapa sellaisista Coenin veljesten sekopäisiä hahmoja vilisevistä klassikoista kuin Voi veljet, missä lienet? (2000) tai Arizona Baby (1987), tai vaikkapa Dennis Hopperin ohjaaman tie-elokuvien kruunaamattoman kuninkaan Easy Riderin (1969) henkilögalleriasta.

Tie-elokuvan kaanoniin kuuluu usein myös päähenkilön tekemä niin sanottu sankarin matka, jonka aikana tämä joutuu hankaluuksiin, voittaa esteet, ja oppii jotain matkan aikana itsestään tai maailmasta. Jotain tällaista on varmasti ollut mielessä myös Tie pohjoiseen -elokuvaa suunniteltaessa, mutta hyvän idean toteutukseen tarvittaisiin myös toimiva käsikirjoitus. Nyt sellaista ei ole, ja tuntuu siltä kuin henkilöhahmot eivät oppisi mitään itsestään saati elämästä, vaikka Vesa-Matti Loiri jupiseekin mukaopettavaista, hämärää zen-filosofiaa useammassakin kohtauksessa. Katsoja kyllä ymmärtää opetuksen, että joskus ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan, mutta onko Timo ymmärtänyt mitään? Lopun konserttikohtauksessa vaimo istuu yleisön joukossa, joten voi olettaa, että pyhä perheyhteys on palautettu.

Tie pohjoiseen vaikuttaa hauskasta ideasta lähteneeltä, väkisin ylipitkäksi venytetyltä improvisaatiokokeilulta, mikä on sääli ajatellen tuhlattua näyttelijäpotentiaalia. Olisin suonut Eila Roineelle sentään mielenkiintoiseksi kirjoitetun hahmon, ja samoin Vesa-Matti Loirille. Nyt tuntuu välillä siltä kuin Uuno Turhapuro olisi eksynyt väärään elokuvaan. On todellinen mysteeri, miten ohjaaja saa näin vähän irti näin kokeneista näyttelijöistä. Miksi pitkän linjan ohjaajan pitää tehdä kotimaisen elokuvan helmasyntejä uskollisesti toistava ylipitkä elokuva, se jää ainakin minulle arvoitukseksi. Harvoin olen odottanut yhtä innokkaasti valojen syttymistä saliin kuin tämän elokuvan kohdalla.