Haarautuvan rakkauden talo valkokangas

Suomalaisista elokuvista mieleen tulee ensimmäisenä luonnottoman kuuloinen dialogi, joka elokuvassa esiintyvät samat näyttelijät sekä – valitettavan monen viimeaikaisen teoksen kohdalla – ärsyttävän laskelmoiva kaupallisuus. Mika Kaurismäki on onneksi ammattitaitoinen ja vankan tyylitajun omaava pitkän linjan ohjaaja, jonka elokuvista tällainen kotikutoisuuden tuntu puuttuu. Haarautuvan rakkauden talo edustaa tutuilla naamoilla ja takuuvarmalla tyylillä varustettua kotimaista komediaa.

Pikkuveljensä Akin varjoon monasti jääneen vanhemman Kaurismäen tuotantoon mahtuu 1980-luvulta asti monia jo klassikoiksi luokiteltavia teoksia (Arvottomat, 1982; Rosso, 1985; Zombie ja kummitusjuna, 1991) kuin kansainvälisiäkin tuotantoja (L.A. Without a Map, 1998). Vuodesta 1992 Brasiliassa asunut Kaurismäki on sittemmin ohjannut lähinnä uutta kotimaataan ja sen musiikkia käsitteleviä dokumentteja, kunnes palasi Pohjolan maisemiin viime vuonna improvisoivalla tyylillään huomiota herättäneellä teoksella Kolme viisasta miestä (2008).

Haarautuvan rakkauden talo kertoo Tuulan (Elina Knihtilä) ja Juhanin (Hannu-Pekka Björkman) avioerosta. Heidän vihanpitonsa riistäytyy käsistä, kun Juhani tuo baarista pokaamansa naisen ex-pariskunnan yhteiseen kotiin jatkoille. Tästä seuraa ratkiriemukas koston kierre, jonka myötä nöyryytetty aviomies palkkaa velipuolensa Wolffin (Antti Reini) avustuksella ilotytön (Anna Easteden) esittämään tyttöystäväänsä. Valitettavasti vain tämä on sotkeutunut palkkarahojen katoamiseen, mistä syystä hänen pomonsa Yrsa (Kati Outinen) on myös kiinnostunut tytön olinpaikasta. Viimeksi mainittu sattuu samalla olemaan Tuulan äiti.

Elokuvan huvittavuus perustuu paikoitellen jo hieman kuluneisiinkin vitseihin, kuten siihen että epäonnistunut aviomies on tietysti itse ammatiltaan parisuhdeneuvoja. Tarinan hersyvintä antia ovat ehdottomasti Tuulan ja Juhanin keskinäiset sananvaihdot ja mustasukkaisuuskohtaukset. Erityisesti Björkmanin esittämän Juhanin tohelointi saa katsojan tahtomattaankin hohottamaan ääneen. Näille arkisille sattumuksille on todellakin helppo nauraa. Kahden näyttelijän kemia pelaa hienosti yhteen myös vakavammissa kohtauksissa: roolihahmojen kriisin perimmäistä syytä koskeva lyhyt väittely tuo intensiivisyydessään mieleen jopa parisuhdehelvettiä ansiokkaasti kuvanneen klassikon Kuka pelkää Virginia Woolfia? (1966).

Kaurismäen tragikomedian heikkoutena on kuitenkin, että sen käsikirjoitukseen on ympätty liiaksi tyylilajiltaan vastakkaista materiaalia. Tuntuu siltä, kuin tekijät eivät olisi osanneet päättää kummanlaista teosta he ovat oikeastaan tekemässä. Särkyneen kodin vaikutusta lapsiin alleviivaavassa tarinassa lähes jokaisella hahmolla on aiheeseen liittyviä luurankoja kaapissaan, jotka sitten kaivetaan ulos elokuvan aikana. Nauramaan valmistautuneen katsojan mielenkiinto herpaantuu huomion vaihdellessa hulvattoman avioparin ja vakavampien aiheiden välillä.

Elokuvan liioitellut henkilöhahmot liittyvät toisiinsa melko epätodennäköisellä tavalla ja välillä skenaarion älyvapaus vaikuttaa vähän turhankin tarkoitushakuiselta. Jotkin yksiulotteiset sivuhahmot kuten Tommi Erosen esittämä gigolo ja Irina Björklundin ystävätär tuntuvat teennäisiltä, kun taas Sakari Kuosmanen strippiklubin ovimiehenä ja Kari Heiskanen uteliaana naapurina ovat aidosti hauskoja ideoita. Niin ikään elokuvan sovinnainen loppu on pieni pettymys, sillä se vie anarkialta parhaan terän.

Kaiken kaikkiaan Haarautuvan rakkauden talo tarjoaa pienoisesta sotkuisuudestaan huolimatta monia onnistuneita hetkiä. Parhaat naurut saadaan pariskunnan välisistä lakonisista pikku hetkistä, kun taas välillä henkilöhahmoja rönsyilevä teos ampuu hieman yli yrittäessään olla väkisin hauska. Kokonaisuus pysyy kuitenkin kasassa, minkä vuoksi elokuvaa voi hyvällä omallatunnolla nimittää kotimaisittain onnistuneeksi komediaksi.