Honey Baby valkokangas

Elokuvantekijänä Mika Kaurismäki on ilmeisen mieltynyt ihmiseen liikkeessä. Hänen töissään olemassaolo on paitsi alituisia konkreettisia rajanylityksiä myös yksilön identiteetin jatkuvaa värähtelyä kulttuurien solmukohdissa. Ohjaajan road-elokuvien joukossa Honey Baby muistuttaa monin tavoin Highway Societya (1999), mutta paikoin renkaanjälkiä voi seurata Arvottomiin (1982) asti. Toimivista tuokioistaan huolimatta kokonaisuus on valitettavasti lähempänä edellisen väkinäisiä sävyjä kuin jälkimmäisen raikasta seikkailua.

Kotimaisen elokuva-alan oloissa Mika Kaurismäki on huomattava kosmopoliitti. Hän opiskeli ammattinsa 1970-luvun lopun Berliinissä ja pyrki jo 80-luvun töillään, kuten Rosso ja Helsinki Napoli All Night Long, kohti kansainvälisyyttä. Kokonaan monikansallisiin tuotantoihin ohjaaja siirtyi varhain 90-luvulla. Ja Brasiliassa hän yhä asuu. Elokuvahahmojen myötäsyntyistä liikkuvuutta ei tältä osin voi olla jäljittämättä taiteilijan persoonaan. Honey Baby on neljän maan yhteistuotanto, jossa 18 eri kansallisuudesta koostuva filmiryhmä kuvasi 40 päivän aikana viidessä maassa. Tuotannollisena ponnistuksena tämäkin riippumaton elokuva ansaitsee varauksetonta ihailua.

Honey Babyn pysyvää ydintä on komiikalla ja jännityksellä höystetty rakkaustarina, joka kerrotaan vaihtuvaa maisemaa vasten. Kun amerikkalainen laulaja-lauluntekijä ei uransa aallonpohjassa saa enää keikkaa edes Saksassa, hän suuntaa klubikiertueelle Baltian maihin ja Venäjälle kuitatakseen velkansa. Samaan aikaan nuori venäläismorsian karkaa saksalaiselta liikemiessulhaseltaan, ja Kaliningradissa Tomin ja Natashan tiet kohtaavat. Pietarissa eteen tulee vaikeuksia ja polut erkanevat. Kunnes tietysti jälleen kohtaavat. Pääparina nähdään Irina Björklund ja Henry Thomas, jonka joku voi muistaa Gangs of New Yorkista (2002). Joku toinen haikeudella E.T.:stä (1982); jos tuo on Elliott, niin kuinka vanha itse olen.

Innoituksen uusimpaan fiktioonsa Mika Kaurismäki sai Orfeuksen ja Eurydikeen myytistä. Vaikka käsikirjoituksen perusidea on klassisen jämerä, sen jälkimoderni muunnelma näyttää aika ajoin yhdentekevältä hutaisulta. Ohjaajan ja mestarikuvaaja Timo Salmisen näkemyksistä kasvaa tietenkin upeimmillaan runollista maisemaa, mutta pääosin tyylin ja kerronnan ratkaisut on viety korkeintaan rutiinitasolle. Honey Baby luottaa tien ja lemmen voimaan, mikä jättää liikaa tilaa valtavirtaelokuvan visuaalisille kliseille, kuten Björklundin vähäpukeista vartaloa hyväileville kameranliikkeille tai muulle puolieroottiselle kuvastolle. Parempaan pystyisivät.

Honey Babya on puffattu "maagisena mysteerimatkana", ja elokuvan värikkäimpiin hetkiin luonnehdinta sopii. Kohtalonomaisella matkalla istutaan junan tavaravaunussa kääpiön päälle, kierretään latvialaisen sirkusporukan mukana ja saadaan harmaata taksikyytiä karjalaisjättiläisen Volgassa. Arkisen todentunnun sijaan elokuvan maailmassa pilkahtelee komediallinen ja romanttinen surrealismi. Eritoten mahtaileva unijakso, jossa Tom vierailee murmanskilaisessa Haadesin yökerhossa ja musisoi Orfeuksen tapaan rakastettunsa vapaaksi, kumpuaa jostain fantasian ja todellisuuden raja-alueelta. Tuoden mieleen Lynchin tai Fellinin vinoja näkyjä.

On itsestään selvää, että Mika Kaurismäellä on taito tehdä elokuvaa. Mutta jostain syystä nämä "kansainvälisen kauden" pitkät fiktiot jäävät kerta toisensa perään aika kauas unohtumattoman Rosson (1985) tai sarkastisen Paperitähden (1989) virittämästä lähtötasosta. Puhumattakaan mykistävästä Zombie ja kummitusjunasta (1991). Siinä missä veljensä Aki Kaurismäki on vuosien myötä supistanut estetiikkansa ja etiikkansa matemaattisen eheäksi elokuvailmaisuksi, Mika ei näytä löytävän omiaan toiminnan, rikoksen ja rakkauden universaaleissa lajityyppiraameissa.

Honey Baby ei toki ole lainkaan hassumpi elokuva, jos sitä vertaa vastaaviin keskisuuriin keskitason tuotantoihin maailmalla, saati tähtitehtaan tusinaleffoihin. Mutta nämä arvostelut kun tuppaavat väen väkisin syntymään suhteessa mahdollisuuksiin, toiveisiin ja odotuksiin.