Dungeons & Dragons: The Book Of Vile Darkness kotikatsomo

Dungeons & Dragons oli ja on yksi varhaisimpia roolipelejä. 1970-luvun alun fantasiabuumin myötä se kehittyi simppeleistä miniatyyreillä pelattavista strategiapeleistä roolipeliksi, jossa pelilaudan sijasta ei tarvittu muuta kuin kynä, paperia, erikoisnopat ja pelaajien mielikuvitusta. Sekä lisäosakirjoja, runsaasti lisäosakirjoja, joita on julkaistu perussääntöjen rinnalle.

D&D ei suinkaan ollut ainoa roolipeli eikä pelisysteemiltään myöskään kehittynein, mutta se oli kenties helpoin omaksua ja riittävän geneerinen, jotta se tavoitti suurimmat massat ja aloitti matkansa maailman suurimmaksi ja tunnetuimmaksi roolipelibrändiksi, josta on lanseerattu useita eri versioita ja johon on julkaistu käsittämätön määrä lisä- ja oheismateriaalia.

Pelimaailmoja on D&D:ssä useita, mutta parhaiten peli on tunnettu perinteistäkin perinteisemmistä pseudokeskiaikaisista fantasiaseikkailuista, joissa laivat ovat puuta, miesten yllä ja kädessä on lumottua rautaa ja kovimpien velhojen kapasiteetti riittäisi tuhoamaan Suomen Puolustusvoimien heikentyneet resurssit päivässä. Pelimaailmat ovat Tolkienin ja R. E. Howardin ristisiitoksia, jossa puolituiset kirmaavat kedolla suippokorvaisten haltioiden kanssa. Samalla yrmeät tason 9 barbaarit hakkaavat vastustajia sadoittain kappaleiksi tasonnousun toivossa.

Roolipelejä on antoisa ja hauska pelata sekä porukassa pöydän äärellä että tietokonepeleinäkin. Mutta onkin sitten eri asia, kuinka hauska on katsella kömpelöimpien ja kliseisimpien fantasiaelementtien toteutumista elokuvissa. Pääsääntöisesti lopputulos on ollut samanlainen kuin konsolipelien elokuvaversioissa, eli vaihdellut hysteerisen hauskasta kulttitason umpisurkeudesta puiseviin ja nopeasti unohdettaviin kyhäelmiin. Dungeons & Dragons: Book Of Vile Darkness sijoittuu jälkimmäiseen kategoriaan.

Dungeons & Dragons -elokuvia on tehty pari aikaisemminkin. Niistä ensimmäinen eli Dungeons and Dragons (2000) oli ison rahan Hollywood-kalkkuna, jossa Jeremy Irons sekoili pahiksena ja näytteli yhtä eloisasti kuin keskiverto koomapotilas. Sankarin apulaisena toiminut musta hupimies Marlon Wayans sai ainoat naurut yleisöltä, kun roolihahmo vihdoin kuoli. Totaalisesti flopannut elokuva julkaistiin vuotta ennen Taru sormusten herran ensimmäistä osaa. Kauhuskenaarioissa tämän kaltainen tauhka olisi määrittänyt 2000-luvun fantasiaelokuvien laatu- ja vaatimustason.

D&D-elokuvasarja siirtyi tämän jälkeen viisaasti pienimuotoisempiin puitteisiin, ja juuri Book Of Vile Darknessia pienimuotoisemmalla ei fantasiaelokuvaa juuri voi tehdäkään. Tuotanto on siirtynyt britteihin ja suoraan dvd:lle päätynyt elokuva on kuvattu halvalla Bulgariassa. Lopputulos muistuttaa heikkoa tv-tuotantoa, joka tuo mieleen muinaiset Xenat ja Herkulekset sillä erotuksella, että niissä oli yllättävänkin notkeaa dialogia ja ne osasivat myös nauraa itselleen eli halvoille kulisseille ja tönkkösuolatulle näyttelylle.

Elokuvan päähenkilön, paladiinikokelaan Graysonin (Jack Derges), isäukko kaapataan samalla, kun uskonsa menettäneet paladiiniritarit kukistetaan. Graysonin ainoa keino löytää isänsä on liittyä pahuuttaan jatkuvasti korostavan pahisjengin matkaan ja altistua samalla koettelemuksille, jotka uhkaavat hänen lainkuuliaisen hyvä -statustaan.

Näissä karkeloissa lohikäärmeet eivät ole mitään Smaugeja eikä taikuus mystistä, sillä sankarhahmo niittaa ensimmäisen suomunahan hengiltä jo puolen tunnin kohdalla ja paikallinen kyläkauppias tarjoaa valtaisaa arsenaalia maagisia esineitä. Vanhat peliveteraanit kyllä tunnistavat muun muassa Bag of Holdingin, jonne saa näppärästi sullottua vaikka kanssanäyttelijän ruumiin. Palkkiona uroteoista on tuhansia kultakolikkoja, joilla saa ekonomisesti nyrjähtäneessä D&D-maailmassa ostettua suurin piirtein kerrospurilaisen.

Fantasiakliseiden ja pelisysteemikliseiden käyttö ei sinänsä haittaisi, jos niitä osattaisiin hyödyntää kunnolla. Kaavamainenkin seikkailu voi olla viihdyttävä seikkailu, ja roolipelielokuvan kuuluukin hyödyntää sopivasti roolipelitaustaa. Mutta Book Of Vile Darkness on kokonaisuutena täysin juosten kustu, aneeminen rahastusyritys vanhan peliklassikon nimellä. Jopa Uwe Boll tekee viihdyttävämpiä fantasiaelokuvia. Nykyisin kun fantasia on televisiossakin saanut aivan uudet standardit Game Of Thronesin myötä, tämänkaltainen väkinäinen roska ei ansaitse paikkaansa enää edes suoraan dvd:lle päätyvien tekeleiden joukossa.