Yö armahtaa valkokangas

Mika Kaurismäki ja näyttelijät Kari Heiskanen, Pertti Sveholm ja Timo Torikka tekivät reilu vuosikymmen sitten elokuvan Kolme viisasta miestä (2008). Corona-baarin pöytäkeskustelusta virinneessä ideassa kolme miestä tapaavat baarissa, perinteistä käsikirjoitusta ei ole, on vain hahmotelma ja näyttelijöiden kanssa rakennetut hahmot, joiden taustoja toiset eivät tiedä. Dialogit syntyvät kuvaustilanteessa. Muutamaa vuotta myöhemmin samalla konseptilla tehtiin Veljekset (2011), ja nyt vuosikymmenen jälkeen on kolmannen elokuvan aika.

Yö armahtaa tuo väistämättä mieleen Kolmen viisaan miehen, mutta kyse ei suinkaan ole saman elokuvan tekemisestä uudestaan. Metodi on toki sama, mutta maailma on muuttunut. Maailman muutos oli elokuvanteossa hyvinkin konkreettinen, kun koronapandemia laittoi suunnitelmat uusiksi. Tässä oli tiettyä kohtalonomaisuutta: Corona-baarin pöydässä aikanaan virinnyt idea sai kolmannen toteutuksensa osoitettaan muuttaneessa Corona-baarissa.

Pertti Sveholmin esittämä Heikki on juuri avannut haaveidensa baarin, kun korona laitattaa ovet säppiin. Ovelle osuu vanha kaveri Risto (Kari Heiskanen), jonka työ lääkärinä on vienyt miehen henkisesti uuvuksiin. Kaverukset päättävät istua hetken aloillaan tyhjässä ja suljetussa baarissa, kunnes ovesta ilmestyy Timo Torikan esittämä tuntematon mies.

Käydyt keskustelut olivat aiempien elokuvien parasta antia. Osaavat näyttelijät kykenivät luomaan hyvinkin aidosti luontuvaa dialogia. Yö armahtaa ei tässä edeltäjistään poikkea, se on keskustelujen osalta jopa niitä ansiokkaampi. Ääneen lausutut havainnot muun muassa siitä, miten vanhemmiten ihmisen suojaus murenee eikä kukaan lähde täältä rahat mukanaan, ovat elämänviisauksia, jotka nuorempien keskusteluissa muotoutuvat helposti filosofisiksi teennäisyyksiksi mutta riittävillä elokilometreillä sanoilla on aivan erilainen uskottavuuspohja.

Varsinkin Heikin ja Riston ajankohdan problemaattisuuteen niveltyvä keskustelu syvenee kiinnostavasti, mutta niin keskustelut kuin tapahtumat ottavat uuden suunnan Torikan tuntemattoman miehen myötä. Dramaturgisesti ja katsomisjännitteen kannalta tämä on liki välttämätön käänne, mutta mihin Heikin ja Riston keskustelu olisi lopulta johtanut, jää nyt arvoitukseksi. Torikan tuntematon tuo tarinan etenemiseen uutta draivia ja vaikka keskustelut osin käydään yhä samojen teemojen ympärille, yhtä syviin hetkiin ei tunnuta enää pääsevän kuin alussa. Paljon kuitenkin riippuu katsojasta ja hänen samaistumispinnoistaan hahmoihin ja heidän käymiinsä keskusteluihin.

Kerronnallisesti Yö armahtaa on Kolmea viisasta miestä ja Veljeksiä eheämpi kokonaisuus. Irralliselta vaikuttavia hahmoja ei tällä kertaa ole. Paikalle ilmaantuva Riston vaimo (Anu Sinisalo) on keskusteluissa pohjustettu hahmo ja ovesta rynnivä opiskelijajoukko taas vappuaaton tapahtuma-ajassaan perusteltu. Ajan ja tapahtumien kaari on elokuvassa looginen ja fokus pysyy kokoajan miesten välisissä keskusteluissa.

Perinteisen baarin biljardipöytineen ja jukeboxeineen sekä sauhuteltuine sikareineen voi helposti tulkita nostalgisena kaipuuna menneeseen. Kenties kysymys on kuitenkin enemmän tiettyjen yksinkertaisten asioiden tuomasta pysyvyyden tunteesta maailmassa, jonka vauhti kohti kuilua tuntuu lähinnä vain kiihtyvän, mitä yllättävät maailmankäänteet pandemioineen korostavat.

Tämän tyyppisessä elokuvassa paljon lepää näyttelijöiden harteilla. Heiskasen, Sveholmin ja Torikan hartiat ovat leveät ja kantavat, ja heidän ansiostaan elokuvan suvantohetket ovat vain ohikiitäviä. Hahmoista vaikuttavin on Sveholmin Heikki. Hänessä konkretisoituu hämmentävänkin aidosti suurisydäminen baarinpitäjä, joka on vuosien saatossa kuullut murheen ja tarinan jos toisenkin. Karhumainen Heikki on kuin auringon lämmittämä peruskallio, jonka huomaan kolean maailman kaltoin kohtelemat ihmiset hakeutuvat.

Ja kolea maailma tarvitsee lämmintä peruskalliota.