Katseiden mykkä polte

Katseiden dramatiikan ja tiheän tunnelman lisäksi jännitettä Forssan viidensille mykkäelokuvajuhlille toi esityspaikkoina toimineiden Elävienkuvien teatterin ja Työväentalon välisen parin sadan metrin välimatkan puolivälissä sattunut esityspäivien välisen yön tulipalo, jossa puinen asuintalo roihusi osittain maan tasalle.

Juhlien suuri huomionkohde oli kuitenkin näyttelijä Greta Garbo, jonka harvoin näkyvillä olleista mykkäelokuvista nähtiin kolme. Elokuvat toivat ennen kaikkea ilmi Garbon taidot elokuvanäyttelijänä, joka hallitsi hienovireisen, eleisiin perustuvan mykkänäyttelemisen taidon. Garboon verrattuna monet muut näiden elokuvien hyvinäkin pidetyt näyttelijät tuntuivat nykykatsojan silmin näyttelevän ronskisti yli.

Suuri osa varhain valkokankailta vetäytyneen ja yksityiselämästään hiiskumattoman Garbon legendaa ovat väitteet hänen biseksuaalisuudestaan. Naiselliseen viehätysvoimaansa liittyvän miehisen hehkun ansiosta Garbo on lesbokulttuurin suuri ikoni ja siksi gay-aktivistit näkevät paljon vaivaa todistaakseen, että Garbolla oli fyysisiä naissuhteita.

Kirjassaan The Girls – Sappho Goes to Hollywood Diana McLellanille esimerkiksi riittää todisteeksi Garbon ja Marlene Dietrichin huhutusta suhteesta se, että hän onnistuu todistamaan naisten päinvastaisista väitteistään huolimatta tunteneen toisensa ja näytelleen jopa samassa elokuvassa. Garbon saksalaiselokuvasta Iloton katu (1925) hän löytää sivuosasta Dietrichin, jonka syliin Garbo elokuvassa kaatuu.

Toinen pitkään väitetty Garbon naissuhde oli käsikirjoittaja Mercedes de Acosta. Naisten suhdetta valottaa huhtikuussa 2000 julkaistu laaja kirjeenvaihto, joka ei sinänsä todista enempää kuin ystävyydestä. Oleellista legendoissa onkin niiden mieltä kutkuttava todistamattomuus.

Äänettömät suudelmat

Greta Garbon elokuvista alusti festivaaleilla poikamaisen innostuksensa yleisöönkin tartuttanut Garbo-entusiastiYiannakis Ioannides. Elokuvassa Himo (1926) nähtiin tosielämänkin rakastavaisten Garbon ja John Gilbertin suudelma, jossa pariskunta suuteli suut auki vertikaalisesti siten, että nainen on dominoivassa asemassa. Ioannides väitti suudelman olleen lajissaan valkokankaan ensimmäinen.

Pariskunnan suudelma on toki vaikuttava, muuta vastaava asetelma löytyy Suomestakin. Asian voi tarkistaa katsomalla kuvaa elokuvasta Rikosten runtelema (1915) Suomen elokuva-arkiston vuonna 1991 julkaisemasta kirjasta Viattomuuden vuosikymmenet – suomalaisen elokuvan erotiikkaa. Kun suuri osa mykkäkauden elokuvamateriaalista on kateissa, on yleistysten tekeminen tavallistakin vaikeampaa.

Mykkäkauden elokuvien viimeaikaisessa suosiossa niiden seksuaalisuus on joka tapauksessa oleellinen tekijä. Hollywood-elokuvan alun varsin avoin seksuaalisuus muuttui 1920-luvun taitteen skandaalien jälkeen vihjailevammaksi, mutta oli kuitenkin huomattavan avointa verrattuna kolmeen seuraavaan vuosikymmeneen, jolloin elokuvateollisuuden itsesäätelyn tuloksena 1934 voimaan astunut tiukka tuotantokoodi toi valkokankaalle lähes viktoriaaniset kiertoilmaukset.

Mykkäelokuvat sinänsä pelkästään näyttämiseen perustuvana erotisoivat kuvauksen kohteensa äänielokuvaakin enemmän. Mykkäkaudessa nykykatsojaa kiinnostava – toisaalta nykytuotannosta tuttu, toisaalta menneisyyttä edustava – outo kuvien eroottinen voima näkyy siten muissakin kuin amerikkalaisissa mykkäkauden elokuvissa.

Mykkäelokuva vaikuttaa ilmaisussaan ajankohtaiselta myös siksi, että sen kuvakerronta on tavallisissa Hollywood-tuotannoissakin paljon ilmavampaa kuin varhaisen äänitekniikan raskauttama ilmaisu. Tekniikan muututtua muuttui myös estetiikka ja vasta nykypäivinä voi elokuvissa nähdä vaikkapa sellaisia nopeita zoomauksia kuin Clarence Brownin ohjaamassa Garbo-elokuvassa Kohtalokas nainen (1928) tai Clara Bow -elokuvassa It (1927), jotka molemmat nähtiin Forssassa.

Elokuvat kiinnittivät huomion myös aikoinaan paheellisina pidettyjen ikätoverusten Garbon ja Bown tähtikuvien erilaisuuteen. Maineestaan huolimatta kumpikaan ei esittänyt stereotyyppisiä vamppirooleja. Garbo teki hahmoistaan kohtalokkaita naisia, uskottavan kokonaisia vaikka usein sisäisesti ristiriitaisia persoonallisuuksia.

Bow herätti pahennusta esittäessään hahmoja, jotka flirttailevat varattujen miesten kanssa. Kuitenkin hänen tavaratalon myyjättärensä elokuvassa It on naapurin tyttö -tyyppinen: viettely-yrityksen taustalla ovat varsin vakavat aikeet. Clara Bow oli Garbon tapaan köyhistä oloista, mutta hänen taustallaan oli lisäksi mielisairautta ja hyväksikäyttöä. Kun Garbon on arveltu kärsineen masennuksesta, vietti vain muutaman äänielokuvan tehnyt Bow elämänsä viimeiset vuodet skitsofreenikkona.

Alastomien laivat

Tämänvuotisina vieraana Forssassa oli myös näyttelijä-ohjaaja Frank Lloydin lapsenlapsi Antonia Guerrero, jonka puheiden perusteella hänen isoisänsä oli tasapainoinen ihminen, joka pysytteli skandaaleista erossa. Frank Lloyd tunnettiinkin studiosysteemiin hyvin sopeutuneena ammattilaisena, jonka yksilöllistä tekijyyttä korostavat elokuvan standardihistoriat sivuuttavat nopeasti. Suuri syy jälkimaailman vähälle huomiolle on ollut se, että Lloydin uran huippukausi sijoittuu mykkäkaudelle ja hänen mykkäelokuvistaan valtaosa on kadoksissa tai ollut muuten vaikeasti nähtävissä.

Frank Lloydin ohjaama suuren budjetin meriseikkailuelokuva The Sea Hawk (1924) osoittautui vaikuttavaksi ilmestykseksi, varsinkin kun nähtävänä oli hienovaraisesti sävytetty kopio. Elokuvassa aikansa sankarinäyttelijä Milton Sillsin esittämä englantilainen aristokraatti joutuu petoksen uhrina espanjalaisten orjaksi ja sitten maurilaiseksi merten sankariksi ja kauhuksi. Elokuvassa espanjalaislaiva on täynnä puolialastomia kapinallisia kaleeriorjia. Näin se jatkaa viime vuonna Forssassa nähdyn Panssarilaiva Potemkinin kuvastoa ja tematiikkaa. On mielenkiintoista nähdä, miten sarja jatkuu hyvään vauhtiin päässeillä Forssan mykkäelokuvajuhlilla.