Suomalaista iloa ja alakuloa

Neljännentoista kerran järjestetty Suomalaisen elokuvan festivaali veti elokuvanystävät tunnelmalliseen Dominoon neljän päivän ajaksi. Festivaaleilla esitettiin 16 elokuvaa, 11 lyhytelokuvaa, kahdeksan musiikkivideota sekä ennakossa Rauni Mollbergin tv-elokuva Aika hyvä ihmiseksi (1977). Oheistoimintaa oli niin luentotilaisuuksien kuin valokuvanäyttelyidenkin saralla. Elokuvatunnelmaa viriteltiin salin puolella pyöritetyillä vanhoilla trailereilla ja muilla alkukuvilla – aulassa jopa aiheeseen sopivilla myyntiartikkeleilla. Festivaalien teemana oli tänä vuonna Rauni Mollbergin tuotanto, jonka inhorealismiin katsojalle tarjoiltiin mainio tilaisuus yhteensä viidellä elokuvalla.

Festarin tunnelmat liikkuivat selkeästi elämän risukasojen ja auringonpaisteen välimaastossa. Kurjuuden maksimointia saatiin seurata niin Mollbergin teoksissa kuin Viikatteen videoissakin. Samaan kategoriaan asettui, nykykatsojalle toki lähinnä huvittavan pateettinen, Laitakaupungin laulu (1948) ja osin myös toinen Tauno Palon tähdittämä elokuva Ylijäämänainen (1951). Mollbergin Maa on syntinen laulu (1973) voitti festivaalin kirkkaasti melankolisuudellaan; siihen verrattuna jopa Tuntematon sotilas (1985) oli positiivinen kokemus. Sodan kauheuden keskelläkin elämästä löytyi välillä iloa, mistä lienee kiittäminen Mollbergin poikkeuksellisen lempeää otetta. Sen sijaan Maa on syntinen laulu kolahti keväisessä säässä tarpovaan festari-ihmiseen ainoastaan ahdistaen.

Surkeuden suossa rämpimisen vastapainoksi esitti ohjelmisto myös hilpeämpiä tunnelmia. Pakollista kansallisromantiikkaa puhkuvien Tauno Palo -elokuvien ohella elokuvatarjonta sisälsi elokuvien Kaks’ tavallista Lahtista (1960) ja Pekka ja Pätkä ketjukolarissa (1957) kaltaisia laadultaan vaihtelevan hauskoja teoksia. Vanhempaa suomalaista elokuvaa vähemmän harrastaneelle olikin varsin mieluinen yllätys huomata, että yli 40 vuotta vanhoissakin elokuvissa piilee yhä nykypäivänä varsin toimivaa, ajoittain jopa nerokasta huumoria. Ja ah, miten kauniita ihmisiä!

Dominon elokuvat sijoittuivat aina 1920-luvulta 2000-luvulle. Ohjelmisto oli valittu viisaasti epätyypillisine ja harvoin esitettyine elokuvineen. Myös yleisön kiinnostus oli kiitettävää. Viikatteen musiikkivideoväelle ei ravintola Koulun historianluokka edes riittänyt, ja Tuntematon sotilas veti sekin salin täyteen. Ilahduttavaa olikin huomata, että mielenkiintoa vanhempaa suomalaista elokuvaa kohtaan löytyy yhä. Valttikortteja olivat toki Veikko Aaltosen dokumentti Työväenluokka (2004) ja Joonas Berghälin Viikate-video Tie (2005). Myös puhujavieraat Mollbergista, Kyllikki Forsselliin ja Leni Katajakoskeen olivat elokuvantekoa raottavina legendoina yksinoikeutettuja yleisömagneetteja. Festivaalin parasta antia oli kuitenkin sen tunnelma. Vanha teatteri appelsiinilimonaadeineen kun loi suomifilmille lähes maagisen ympäristön.