Romanttis-nationalistisia tuulahduksia, eli pari anekdoottia Leni Riefenstahlista, urheilusta ja Suomesta

Äskettäin menehtynyt ohjaaja Leni Riefensthal oli elokuviensa tavoin kiistelty ja kansainvälinen hahmo. Olympia-elokuviensa kautta hän on jättänyt pienet jäljet myös Suomen kulttuurihistoriaan. Seuraava teksti sisältää pari tunnelmakuvaa, jotka liittyvät noihin jälkiin ja jotka tyylinsä, sisältönsä ja latenttien arvojensa kautta luonnehtivat onneksi ohitettua, mutta toivottavasti unohtumatonta aikakautta.

Kansat ja kauneus - Riefenstahl Suomessa 1938

Kesällä 1938 Suomen urheilupiirit ja muunkin kansan valtasi todellinen kisakuume, jota vielä nostattivat urheilijoidemme hienot menestykset Pariisin em-kisoissa, niin juoksu- kuin kenttälajeissakin. Vuodelle 1940 suunnitellut olympialaiset olivat jatkuvasti lehtien sivuilla. Ohjaaja ja kosmopoliitti Leni Riefenstahl saapui puolestaan vuoden 1936 olympialaisissa Berliinissä kuvaamiensa Fest der Völker- ja Fest der Schönheit -elokuvien ensi-iltoihin Helsinkiin loppukesällä 1938. Niin kuin kaikkialla muualla, Yhdysvaltojen kiertuetta myöten, hän sai korkeimman virallisen tason vastaanoton myös Suomessa. Pääisäntinä toimivat kaksi ministeriä: sisäministeri, maan urheilujohdon kärkihahmo Urho Kekkonen sekä opetusministeri Antti Kukkonen, jonka reviiriin olympia-asiat kuuluivat. Ensimmäisen elokuvan ensi-illassa oli läsnä myös sotamarsalkka Mannerheim. Kukat ohjaajalle ojensi 5 000 metrin kultamitalisti Gunnar Höckert.

"En ole tiennytkään, että Helsingissä on näin lukuisia sanomalehtiä", totesi Helsingin Sanomien mukaan "kaunis, siro ja tyylikäs Riefenstahl Saksan lähetystössä pidetyssä lehdistötilaisuudessa. Rouva Riefenstahlin valloittava olemus ja hänen selväpiirteinen, tyyni, asiantunteva ja mukaansa tempaava esityksensä antoi läsnäolijoille eloisan kuvan niistä tavattomista vaikeuksista ja suunnattomasta työstä", joita hän oli elokuvan teon aikana joutunut sietämään.

Loppujen lopuksi "vaikeus oli siinä, mitä leikata pois ja mitä jättää, miten 6 000 metriin saa mahtumaan kaiken tärkeän. Tässä työssä minulle oli suureksi avuksi se kokemus, jonka olin Nürnbergin puoluepäiväfilmiä Triumph des Willens (Tahdon voitto, 1934) sekä aikaisempia elokuvia kuvatessani saanut... Niinpä 10 000 metrin juoksun kuvaus oli tärkeää, siinä kun suomalaiset voittivat kolme ensimmäistä palkintoa - ainutlaatuinen ja dramaattinen tilanne". Kuka urheilijoista oli paras näyttelijä, kysyttiin lehdistöstä. "Ilmeikkäänä tyyppinä mielestäni ehdottomasti amerikkalainen 10-ottelija Glenn Morris", vastasi rouva Riefenstahl viehättävästi hymyillen. "Hänestä tulisi fenomenaalinen luonnenäyttelijä."

 

Suomalaisia "atleettivartaloita" uuteen elokuvaan?

Ohjaajalta tiedusteltiin myös tulevista projekteista. Hän kertoi aikomuksestaan filmatisoida Heinrich von Kleistin 20-luvulla suureen maineeseen nousseen antiikkiaiheisen näytelmän Penthesileia. Musiikista vastaisi Tahdon voiton ja Olympia-filmien ääniraitoja hallinnut Herbert Windt. Riefenstahl aikoi itse kirjoittaa elokuvakäsikirjoituksen ja näytellä naispääosan, mutta miespääosa, johon hänen mukaansa tarvittaisiin "komea, atleettivartaloinen, kaunis mies, johon kaikki naiset rakastuvat. Ehkä sellainen voisi löytyä Suomesta!" Joku lehdistöstä tarttui heti täkyyn ja ehdotti korkeushyppääjä Kalevi Kotkasta, mitä ohjaaja ei pitänyt "lainkaan hullumpana ehdotuksena".

Muistelmissaan Riefenstahl kuvailee lyhyestä Suomen vierailuaan "unohtumattomaksi" elämykseksi, jonka aikana pormestari von Frenckell henkilökohtaisesti esitteli ihmeellisen Suomen maan luonnon kauneutta. Seuratessaan Kalevan kisoja ohjaaja liikuttui kyyneliin asti, kun ohjelma eräässä kohtaa keskeytettiin ja urheilijat lauloivat hänen kunniakseen Maamme-laulun ja kukittivat hänet punaisilla ruusuilla. Vielä seuraavana aamuna lentokentällä "suomalainen urheilija juoksusta hengästyneenä toi minulle jäähyväislahjan, joka minulla on vieläkin tallessa: virallinen, nahkakantinen kirja Suomen osallistumisesta Berliinin olympialaisiin. Lyhyen Helsingin vierailuni aikana kaikki olympialaisiin osallistuneet, mukaan lukien maan pohjoisosassa asuneet, olivat kirjoittaneet kirjaan nimensä. Yhtään nimeä ei puuttunut. Jopa Nurmen, suomalaisen juoksijaihmeen, nimi löytyi muiden joukosta".

Historian ensimmäiset tuomiot

Mukava ilmapiiri haihtui tämän jälkeen nopeasti. Yhdysvalloissa Riefenstahl leimattiin varomattomien Kristalliyö-lausuntojensa takia natsijohdon auliiksi käsikassaraksi. Vuotta myöhemmin sodan alku peruutti Penthesileia-projektin ja Riefenstahl määrättiin rintamakuvaajaksi. Heti ensimmäisenä päivänä hän joutui kauhukseen todistamaan kolmenkymmenen puolalaisen murhaa Kronskiessa, mikä riitti hänelle: hän luopui saman tien sotareportterin toimesta. Sodan loppuaika oli enimmäkseen hiljaiseloa, vain mustalaisista kertovan Tiefland-elokuvan teko sodan loppupuolella toi säpinää. Rauhan jälkeen ohjaaja joutui monen 1930-luvulla korkean julkisen profiilin omanneen saksalaisen tavoin tiukkaan tarkastukseen: mikä oli hänen osallisuutensa natsismin nousussa ja uhossa?

Vaikka ohjaaja läpäisi denatsifikaatioprosessin Ranskan vyöhykkeellä Freiburg / Breisgaussa 1948-49 erityisittä seuraamuksitta, joutui hän monien muiden vuosien 1933-45 Saksan silmää tekevien tavoin vuosikausien syrjinnän kohteeksi. Hän ei syyskuusta 1939 lähtien ollut tosin filmannut muuta ajankohtaista kuin Hitlerin voitonparaatin Varsovassa, mutta ei toisaalta ollut osallistunut mihinkään vastarintatoimintaankaan ja niin vuoden 1950 alussa hänet oli viimein luokiteltu 'myötäilijäksi' (Mitläuferin). Riefenstahl katsoi toisaalta useaan otteeseen seuraavina vuosina aiheelliseksi nostaa kunnianloukkauskanteita itsepintaisesti sensaatioita hakevia julkaisuja vastaan. Näihin kuuluivat muiden muassa ranskalainen viikkolehti Revue, joka julkaisi hänen sotavuosia koskevia juttuja joiden mukaan hän olisi vaiennut yhteistoiminnasta natsihallinnon kanssa ja näkemistään julmuuksista Puolassa. Toisten artikkelien mukaan hän olisi käyttänyt sodanaikaisissa projekteissaan keskitysleirivankeja. Kaikki syytetoimet raukesivat kuitenkin todisteiden puutteessa ja kunnianloukkausjutut päättyivät toistuvasti Riefenstahlin voittoon. Ohjaaja on myös - melko naiivisti, mutta sinnikkäästi - kieltänyt Tahdon voiton olevan propagandafilmi ja väittänyt toimineensa vain aikakauden asettamien standardien puitteissa. Uskokoon ken tahtoo.

Riefenstahl ja Suomen olympialaiskesä 1952

Vuonna 1949 hän sai myös ensimmäisen sodan jälkeisen työtarjouksen. "Suomen olympialaisten järjestelytoimikunnan puheenjohtaja Erik von Frenckell pyysi minua tuottamaan ja ohjaamaan elokuvan vuoden 1952 kesäolympialaisista, jotka oli määrä pitää Helsingissä. Tarjous oli yllätys ja loistava tilaisuus. Mutta vaikka olin suuresti kunnioitettu ja tarvitsin uutta projektia, hylkäsin tarjouksen regretfully. Esteenä oli ensimmäinen Olympia-filmini, jota tiesin olevani kykenemätön ylittämään enkä halunnut tehdä sitä heikompaa elokuvaa. Kun norjalaiset myöhemmin pyysivät minua ohjaamaan elokuvan Oslon talviolympialaisista, kieltäydyin samasta syystä", Riefenstahl kertoo muistelmissaan.

Oli miten oli, kisojen lähestyessä Helsingissä oli kysyntää olympiafilmeille. Niinpä Riefenstahlin filmit pyörivät kesän 1952 aikaan Mannerheimintien ja Pohjoisen Hesperiankadun kulman elokuvateatterissa, minkäänlaisia vastalauseita herättämättä, mikä ei ollut kovin suuri ihme; saivathan niissä suomalaisten juoksusuoritukset, kuten Kalevi Kotkaksen korkeushypyt paitsi urheilullista myös esteettistä huomiota osakseen. Sitä paitsi Kansainvälinen olympiakomitea oli vuonna 1948 ehtinyt myöntää olympiafilmeille taiteen alan kultamitalin.

Siitä, että vuoden 1936 kisafilmit palasivat yleisön tietoisuuteen kesällä 1952, johtuu arvosteluissa toistuva vertailu niiden ja suomalaisten vuotta paria myöhemmin valmistuneiden olympiafilmien välillä. Teema- ja tyylitasolla kansallisuus ja kuntoilu, taide ja terveys, yksilön ruumiin ja valtion romanttisen hengen mukainen yhteys, jotka pistävät nykykatsojan silmään myös Riefenstahlin olympia-elokuvista, häilyivät vielä vuoden 1952 kisojen eetoksessa, eivätkä Hannu Lemisen filmit muodostaneet tässä suhteessa poikkeusta. Isänmaan idyllisestä luonnosta siirrytään vakavan ja painokkaan kertojaäänen saattelemina varsinaiseen urheilutapahtumaan.

Kiistellyt kuvat

Saksan Liittotasavallassa ja myöhemmin Saksassa olympiafilmien ensimmäiset julkiset esitykset sodan jäljiltä tapahtuivat marraskuussa 1957 Hampurissa ja Bremenissä; Riefenstahlin elokuvien ensimmäinen laaja retrospektiivi järjestettiin Venetsiassa kahta vuotta myöhemmin. 1960-luvulta lähtien ohjaaja suuntautui Afrikan heimojen, erityisesti Sudanin alueella elävien nubojen elämän kuvaamiseen, mikä antoi aiheen Susan Sontagin esseelle Fascinating Fascism, jossa amerikkalainen tutkija pohtii natsisaksan puhtausestetiikan ja kehoideaalin jatkoa afrikkalaisten vartaloiden kuvauksessa. Kaksiosaiset muistelmansa ohjaaja julkaisi vuonna 1987.

Olympia-aiheisista kuvista ja -elokuvista on Yhdysvalloissa edelleen julkaistu kopioita erityismappeinakin, joissa myös suomalaisurheilijat mallia 1936 ovat hyvin esillä. Suomessa Riefenstahlin kisa- ja muut filmit pysyivät olympialaistemme jälkeen suurelta yleisöltä piilossa aina 1990-luvulle eli yya-sopimuksen rauettamisen, Saksan yhdistymisen ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiseen aikaan asti.

Seuraavat elokuvat löytyvät pääkaupunkiseudun kirjastojärjestelmästä:

Olympia Teil 1 - Fest der Völker (Kansojen juhla, Riefenstahl, 1938)
Olympia Teil 2 - Fest der Schönheit (Kauneuden juhla, Riefenstahl, 1938)
Maailmat kohtaavat (Leminen, 1952)
Kultaa ja kunniaa (Leminen, 1953)

Arkisto- ja kirjallisuusmateriaalia:

UMA 67 C ja 19 G
Riefenstahl, Leni: The Sieve of Time. The Memoirs of Leni Riefenstahl. London: Quartet Books 1992
Helsingin Sanomat 5.8.1938, ss. 5, 7
Helsingin Sanomien verkkoliitteen Riefenstahl-paketti (18.8.02)
Selkeld, Audrey: A Portrait of Leni Riefenstahl. London: Jonathan Cape 1996
Kracauer, Siegfried: Caligarista Hitleriin. Saksalaisen elokuvan psykologinen historia. Helsinki: Valtion painatuskeskus 1987
Sontag, Susan: Fascinating Fascism. http://www.anti-rev.org/textes/Sontag74a/ (10.09.2003)
Tykkyläinen, Lauri "Olympia-elokuvien taustaa" Kansallisfilmografia, Osa 4, ss. 569-572

Artikkelin kirjoitti Harri Kilpi ja Ilmari Tuomainen.