Animaatio juhli Tampereen 35. elokuvajuhlilla

Viisipäiväisen lyhytelokuvafestivaalin jälkeen ohjelmistosta on vaikea löytää yhtä suurta nimittäjää. Katsottua tuli niin kuubalaista elokuvaa, kilpailusarjoja, junapummien elämää kuin norjalaisia sairaskertomuksiakin. Mukana oli myös paljon kokeellista elokuvaa. On siis miltei ylivoimaista kirjoittaa tästä kaikesta jotain, josta olisi löydettävissä punainen lanka. Mutta muutama ilmiö nousi selvästi esiin. Animaatioelokuva oli tämän vuoden Tampereen elokuvajuhlien voittaja. Animaatio eri muodoissaan oli näkyvästi esillä niin kilpailusarjoissa kuin erikoisohjelmistoissakin. Lisäksi elokuvajuhlille oli kutsuttu animaattorivieraita Virosta, Iso-Britanniasta ja Turun animaatiokoulusta. Animaatioelokuva sai osansa myös palkinnoista.

Lyhytelokuva muotona mahdollistaa sen tiennäyttäjän roolin elokuvataiteessa, mutta tänä vuonna oli ilahduttavaa se, miten kokeellista elokuvaa erityisesti haluttiin nostaa esiin. Festivaalivieraiden joukossa oli kokeellisen elokuvan suuria nimiä, Zbig Rybcsynski kansainvälisenä nimenä ja Mika Taanila kotimaisena valonkantajana. Taanila valitsi myös tämän vuoden Carte Blanche -näytöksen. Kokeellinen elokuva huomioitiin niin ikään myös palkintojen jaossa.

On myös nostettava esiin kaksi näytöstä käsittänyt Homo cinema fennica – suomalaisen homoelokuvan retrospektiivi, koska suomalaista homoseksuaalisuutta käsitteleviä elokuvia on mahdollisuus nähdä valitettavan harvoin. Tampereen Tullikamarilla nähtiinkin kaikkiaan 13 aihepiiriltään ja laadultaan hyvin erilaista elokuvaa sankoin katsojajoukoin.

Palkitut elokuvat

Kansainvälisen kilpailun Grand Prix meni Norjaan, Pjotr Sapeginin savianimaatiolle Gjennom mine tykke briller (2004). Se kertoo sympaattisesti ja kekseliäästi Norjan toisen maailmansodan aikaisista synkistä tapahtumista pienen tytön paksujen silmälasien läpi nähtyinä. Kategoriapalkinnoissa parhaana animaationa palkittiin kanadalaisen Chris Landrethin Ryan (2004), joka on myös Oscar-palkittu teos. Elokuva on animoitu tietokoneella ja perustuu kanadalaisen animaattorin Ryan Larkinin elämään. Muita palkittuja animaatioita kansainvälisessä sarjassa olivat tuomariston kunniamaininnan saanut yhdysvaltalaisen Bill Plymptonin satiirinen Guard dog (2004) ja yleisöpalkinnon ansainnut hillitön kerrostaloelämää tutkaileva Jonas Geirnaertin Flatlife (2004) Belgiasta.

Kansainvälisessä kilpailussa parhaan fiktion nimikkeen voitti korealaisen Hye-Jung Umin Jeul-Geo-Wun Wori-Jib (Oma koti kullan kallis, 2004). Lyhytelokuva yhdistää kauhuelokuvan elementtejä perheen taloudellisen ahdingon kuvaukseen lopputuloksena palkituista elokuvista ahdistavin katselukokemus. Paras dokumentti oli irlantilaisen Ken Wardropin Undressing my mother (2003), jossa tekijä riisuu äitinsä alasti. Dokumenttielokuva on huikaisevan kaunis visuaalisesti ja äidin vanheneva vartalo ei jää myöskään sanattomaksi. Undressing my mother voitti myös Prix UIP palkinnon.

Kotimaisessa kilpailusarjassa alle 30 minuuttisten pääpalkinnon vei Mika Taanilan kokeellinen elokuva Optinen ääni (2005), joka perustuu kanadalaisen [The User]in 12 matriisikirjoittimen sinfonialle. Tuomaristo kunniamainitsi Arto Tuohimaan Perkeleen (2004) ja antoi erikoispalkinnon animaatiolle isän, pojan ja lehmän kolminaisuudesta eli Kari Juusosen Syntymäpäivälle (2004). Niin ikään animaatio Yövuoro (2004), joka on Simo Koivusen, Samppa Kukkosen ja Sara Wahlin käsialaa, sai tänä vuonna Jameson-lyhytelokuvapalkinnon.

Kotimaisissa yli 30 minuuttisissa pääpalkinnon vei odotetusti ja ansaitusti Pirjo Honkasalon dokumenttielokuva Melancholian kolme huonetta (2004). Tuomariston erikoispalkinto meni Veikko Aaltosen sielunpaimenista kertovalle dokumenttielokuvalle Paimenet (2004). Tuomariston kunniamaininnan sai Lotta Kupiaisen monikulttuurista romanssia käsittelevä fiktio Caasha (2004).

Risto Jarva-palkinnon voitti tänä vuonna Mervi Junkkosen dokumenttielokuva ohjaajan vanhempien toimintansa lopettavasta maatilasta Hiljainen tila (2005). Yleisöpalkinto meni Mika Lehtisen niin ikään maaseudulle sijoittuvalle komedialle Arvon veli (2004). Nuorisoraati palkitsi Tia Jaakkolan dokumentin Suurin niistä on rakkaus (2004).

Kokeellisen elokuvan maestro Zbig Rybczynki

Elokuvajuhlien kenties tunnetuin vieras kansainvälisesti oli alun perin puolalainen, nyt Yhdysvalloissa asuva Zbig Rybczynski. Hän kouluttautui ensin klassiseksi kuvataiteilijaksi mutta elokuvataide vei hänet mukanaan. Sormensa pelissä oli kuuluisalla Lodzin valtiollisella elokuvakoululla, jossa Rybczynski teki ensimmäiset elokuvakokeilunsa vuonna 1972.

Rybczynkillä oli Tampereella varsin kattava retrospektiivi, joka oli jaettu kolmeen näytökseen. Ensimmäinen näytös keskittyi lähinnä miehen Puolan aikaan vuodesta 1972 aina vuoden 1980 Tangoon, joka voitti Tampereella parhaan animaation palkinnon ja parhaan animaation Oscarin vuonna 1982. Toinen näytös esitteli puolalaisen ohjaamia musiikkivideoita, joita mies on rustannut varsin nimekkäille musiikintekijöille, kuten esimerkiksi Pet Shop Boysille. Tunnetuin Rybczynskin työ tällä saralla lienee kuitenkin John Lennonin Imagine kappaleeseen tehty musiikkivideo. Kolmas näytös keskittyi ohjaajan viimeisimpiin Yhdysvalloissa tekemiin, lähinnä kokeellisiin elokuviin.

Rybczynskin varhaista Puolan tuotantoa oli ilo katsella, ja varsinkin niiden äänen ja kuvan rytmillinen leikki vangitsi. Miehen varhaisimmissa teoksissa, kuten Kwadratissa (Neliö, 1972), Boerz piess (Take five, 1972) ja Plamuzissa (Musiikkitaide, 1973), kyse on ennen kaikkea musiikin rytmin tarjoamasta kehyksestä johon Rybcsynski on taitavasti sovittanut kuvansa. Elokuvissa on varsin avantgardistista animaatiotekniikkaa ja kuvankäsittelyä, varsinkin kuin muistaa miehen tehneen ne 1970-luvun alkupuoliskon tarjoamilla välineillä. Myös yksinkertaisesti taitavat yhdenaikaisuuteen ja kuvailotteluun keskittyvät Nowa skiaka (Uusi kirja, 1975) ja Media (1980) todistavat, että Rybczynskin varhaistuotanto lunastaa paikkansa kiinnostavien ja suuntaa-antavien elokuvakokeilujen joukossa.

Muut elokuvat retrospektiivin ensimmäisessä osassa antoivat Rybczynskistä varsin räävittömän humoristin kuvan. Oj! Nie moge sie zatrzymac! (En pysty pysähtymään!, 1975), Wieto (Loma, 1976), Sceny narciarskie z Franzem Klammerem (Rinteessä Franz Klammerin kanssa, 1980) ja Tango yhdistivät estetiikassaan edelleen animaatiota ja elokuvaa toimivan kekseliäästi. Sisällöltään niitä yhdisti kuitenkin miltei camp-ulottuvuuksia saava huumori, jossa tapahtumat seurasivat toisiaan vääjäämättömästi vailla sen suurempaa logiikkaa tai lainalaisuuksia. Näissä elokuvissa oli myös valitettavan usein auttamattoman vanhanaikaiseksi jääneitä härskejä piirteitä mutta kaiken kaikkiaan näytös Rybcsynski 1 oli nautittava kokonaiskatsaus miehen tuotannosta.

Nukkeanimaattori Barry Purves

Toinen tärkeä festivaalivieras, brittiläinen Barry Purves, sen sijaan nosti eroottisen latauksen esille nukkeanimaatioissaan sujuvan tyylikkäästi. Festivaalin lehdistötilaisuudessa mies tekikin selväksi, että hänelle on tärkeää tehdä nukkeanimaatioita myös aikuisille. Hänen animaatioissaan tarina on etusijalla, tekniikka tulee vasta sen jälkeen. Tästä huolimatta Purves tuntui olevan haltioissaan nukeista, koska ne tuovat mukanaan aivan erityistä fyysisyyttä, toisin kuin esimerkiksi tietokoneanimaatioissa. Britti kertoi olevansa miltei ihmissuhteen kaltaisessa kanssakäymisessä hahmojensa kanssa, koska työskentelee samojen nukkien kanssa kuukausia. Vahvan emotionaalisen siteen syntyyn liittyy myös se tosiseikka, että vaikka nuket liikkuvatkin suuremmaksi osaksi narujen avulla, animaattori on fyysisessä kontaktissa niiden kanssa. Purves väitti esimerkiksi tietävänsä kosketuksensa kautta että nukke on oikein kuvassa. Ja nauroi päälle kuulostavansa sekopäältä.

Purvesin mielestä nuket ovat ainutlaatuisia tarinankerronnassa myös siksi, että niihin kuuluu yllätyksellisyys. Niiden hallinta ja saaminen haluttuihin asentoihin on rajoitettua. Nukkeanimaattorin on vain joskus pakko tyytyä vähiten huonoon vaihtoehtoon, toisin kuin tietokoneella työskentevien. Tietokoneanimaattori saa helpommin ja nopeammin tehtyä mitä mielikuvituksellisimpia efektejä ja kykenee venyttämään animaation todellisuutta haluamallaan tavalla. Mies tietää mistä puhuu, koska on toiminut neuvonantajana mm. Tim Burtonin Mars Attacks! (1996) ja Peter Jacksonin tulevassa King Kongissa. Hän opetti työryhmälle esimerkiksi gorillan ruumiinkieltä.

Festivaaleilla näytettiin Purvesin tuotannosta kuuden animaation kokonaisuus kahdessa identtisessä näytöksessä, jotka molemmat olivat loppuunmyytyjä. Purvesin suosiota on helppo ymmärtää. Mies pystyy käsittelemään nukkejaan kuin eläviä näyttelijöitä. Nuket liikkuvat sulavasti ja niiden ruumiinkieli on omaa luokkaansa. Tämä taito yhdistettynä vahvaan tarinaan ja huikeisiin yksityiskohtiin takaa sen, ettei katsoja voi välttää Purvesin elokuvista vaikuttumista.

Retrospektiivissä nousivat vahvimpina animaatioina esiin Screen play (1992), Rigoletto (1993) ja miehen itsensä eniten arvostama Achilles (1995). Ne nähtyään saattoi ymmärtää Purvesin tähdentämän fyysisen ja jopa eroottisen aspektin, mikä äkkiseltään nukkeanimaatioista puhuttaessa tuntuu vieraalta. Screen play kertoi kabukiteatterin keinoin traagisen rakkaustarinan, Rigoletto sen sijaan oli sangen uskollinen lyhyt versio samannimisestä Giuseppe Verdin oopperasta. Achilles sen sijaan keskittyi Akilleen ja Patrokloksen myrskyisään rakkaussuhteeseen Troijan sodan pyörteissä. Kaikissa animaatioissa häikäisi ilmiömäinen yksityiskohtien hallinta, kuten esimerkiksi sormien liike tai mestauspaikan hirviömäiset piirteet nukkien asuista puhumattakaan. Achilliksessa oli puolestaan tavoitettu Kreikan antiikki tutkimalla sen ajan veistosten estetiikkaa ja lainaamalla se miltei sinällään animaatioon.

Jos jotain heikkoja kohtia Barry Purvesin retrospektiivistä kaivelee, se on ehkä joidenkin töiden liiallinen velka kirjalliselle taustalleen, kuten Next (1989) ja Gilbert & Sullivan: The very models (1998). Next perustuu Shakespearen näytelmiin, Gilbert & Sullivan samannimisiin historiallisiin henkilöihin. Jos kyseisiä herroja ei tunne hyvin, animaatiot saattoivat jäädä ulkokohtaisiksi ja etäisiksi.

Suomalaista seksuaalihistoriaa

Eräs mielenkiintoisimmista erikoisohjelmistoista oli Tampereen elokuvajuhlien kokoama Homo cinema fennica – suomalaisen homoelokuvan retrospektiivi. Sarjalle oli valittu hiukan juhlallinen nimi kun suhteuttaa sen itse ohjelmiston sisältöön. On tietenkin huomioitava, että saatavissa oleva aineisto on varmasti rajoitettua. Seksuaalivähemmistöt ovat Suomessa olleet vaikenemisen kulttuurin uhreja aina 2000-luvulle saakka. Valitettavasti mukana oli kuitenkin elokuvia, jotka olisivat sopineet paremmin esimerkiksi Roskaelokuvafestivaaleille.

Historiallisesti merkittävänä teoksena mukaan oli valittu "Oletko sinä...?" (1969) joka virui Yleisradion hyllyillä esittämättömänä huikeat 30 vuotta. Elokuvassa kuvataan kahden homoseksuaalin nuoren miehen elämää Helsingissä varsin ulkokohtaisesti arjen yksityiskohtiin menemättä. Jokseenkin oireellista on myös se, että elokuva alkaa psykiatri Claes Andersonin lausunnolla siitä miten homoseksuaalit ovat vaarattomia, eivätkä siten tarvitse eristäytymistä yhteiskunnasta. "Oletko sinä...?" näyttikin roolihahmonsa poikkeusyksilöinä, joiden elämä oli heteronormatiivisuuden ahdistamaa ja varsin rajoitettua. 1960-luvulla rajuna pidetty ja yleisen moraalin parhaaksi hyllytetty elokuva oli nykyisessä kontekstissa jopa viaton ja herätti yleisössä lähinnä hyväntahtoisen raivokkaita naurunpurskahduksia.

Näytöksen toinen sensuurin kouriin joutunut elokuva oli Jaakko Talaskiven A kiss one suudelma (1969). Teoksen voi nähdä seksuaalisen vapautumisen aikakauden hedelmänä mutta nykymittasuhteissa se osoitti vain keinotekoista provokaatiota ja huonoa makua. Tähän samaan sortui myös festivaalikatalogissa camp-huumoriksi luokiteltu Krasnaja sputnik pudding (1994) jolle on vaikeampi suoda samankaltaista ymmärrystä. Elokuva oli kuin lukioikäisten poikien sisäpiirivitsi jota ei edes soisi esitettävän julkisesti.

Huolimatta syvistä aallonpohjista Homo cinema fennica -sarjassa oli paljon myös hyvää. Edukseen erottuivat dokumenttielokuvat Poikakulta (1996) ja Liitto (1989). Poikakulta kertoo kiihkottomasti ja osoittelematta siitä mitä on olla poika joka näyttää naiselta. Liitto on seurantadokumentti miespariskunnasta elämässä elämäänsä 1980-luvun Suomessa, joka ei ollut vielä niin avoin kuin tänä päivänä. Mukana dokumentissa on myös vähän julkisesti nähtyjä välähdyksiä suomalaisesta homoseksuaalien kulttuurista.

Muita mielenkiintoisia teoksia retrospektiivissä olivat Petra Rossin animaatio Falling (2004), Aurora Reinhardin dokumentti Poikatyttö (2002) ja Ilppo Pohjolan kokeellinen elokuva P(l)ain truth (1993). Humoristisia sävyjä retrospektiiviin toivat Pietari Koskisen ja Tarja Väätäisen Verta ja luita (1993), Aleksi Salmenperän Rajatapaus (1998) sekä Matleena Jäniksen aivan käsittämättömän räävitön Suprise pepperone (1996). Kaiken kaikkiaan Homo cinema fennica onnistui osoittamaan, että Suomessa on varsin monenlaista heteronormatiivisuutta kyseenalaistavaa elokuvaa. Ja onhan se jo sinällään näyttämisen arvoista.